Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tervetuloa liittymisnurkkaan!

Tässä netinkolkkani osiossa käytetään järkeä ihan tosissaan.
Laittakaa asiat liittymisestä, hahmojen tietojen muunnoksista yms. selvästi tänne, niin asia hoituu helposti ja nopeasti ♥

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Wompatti

03.12.2017 19:42
Ja vielä Jonin naama: http://u.kahvipaketti.com/u/95034265378.png

Nimi: Wompatti

03.12.2017 11:54
Ei kaikista kaunein ja selvin konseptikuva:
http://u.kahvipaketti.com/u/19550270400.png

//kuvassa Black Widow ja Jon. Ihonväri ei täsmää, mutjoo :D Laitan vielä kuvan myöhemmin pojan kasvoista puhelimellani.

Nimi: Wompatti

02.12.2017 16:59
Nimi: Johnny Laurent Orléans, Jon.
 
Syntynyt: 22.9.1992
 
Laji: Varjo-olento
 
Sukupuoli: Mies
 
Luonne:

And we all still die
But we're leaving high
And we all still die.

Jon on hyvin synkältä vaikuttava persoona. Hän ei paljoa puhu, erityisesti tuntemattomille. Hän on jopa hiukan karmiva tai pelottava hiljaisuuden ja mystisyyden vuoksi. Luonteeltaan Jon on viileä, eikä kauheasti välitä tunteista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että hän olisi ilkeä tai julma. Päinvastoin, miehenalku on ihan mukavaa seuraa, sitten kun on jutustellut hänen kanssaan tovin, ja on hänen luottamuksen arvoinen. Jos jutustelu tai tilanne käy ahdistavaksi, on Jonilla hassu taito vain kadota nopeasti. Tämä johtuu osikseen siitä, että hän on Varjo-olento ja kykenee sulautumaan varjoihin. Ja niin kauan kun hän on varjojen lähellä tai varjoissa, voi hän huoletta kadota paikalta. Vaikka hän onkin hiljainen, monia asia kiehtoo häntä. Uteliaana persoonana hän on myös erittäin varovainen ja kävisi salaisena agenttina tai vakoojana.
 
Jonin hiljaisuus johtuu pojan halusta olla mahdollisimman huomaamaton ja näkymätön. Hän ei ikinä ole ollut valokeilaan pyrkivää tyyppiä, enemmänkin varoo tuota paikkaa. Mies ei usein halua, että häntä aletaan puhuttelemaan, vaan usein yrittää vilkuilla ympärilleen ja katsoa, olisiko joku muu jolle henkilö olisi puhunut. Mutta jos saa Jonin pysymään aloillaan ja saa aloitettua keskustelun, joutuu varautumaan siihen, että sinä saatat olla se, joka puhuu enimmikseen. Tosin joskus, hyvin harvoin Jon antaa mennä ja osallistuu keskusteluun. Lämpenemiseen kestää aikaa, ja luottamus edes yhden keskustelun ajaksi saattaa olla haastavaa. Jon kestää suuria ihmismassoja, ja sen takia kykenee käymään kylillä ilman suuria ongelmia. Ongelmana on vain jos joku alkaa puhutella, muuten hänellä ei ole sosiaalisten tilanteiden kanssa ongelmia. Muutenkin kun liikkuu vain hämärän aikaan ja varjoissa, ei kovin moni välttämättä uskalla tulla puhumaan varjoissa liikkuvaan ja välillä katoilevalle hyypiölle.

Death doesn't discriminate me
between the sinners and the saints

Jon on hiljaisuuden lisäksi hyvin tunteeton ihminen. Itkevä lapsi, kerjäävä vanhus, apua tarvitseva nuorukainen, ei mitään reaktiota. Tai no, ei hän täysin sydämetön ole, joten saattaa hän auttaa hiukan, mutta hyvin viileällä tavalla. Harvoin katsoo ketään silmiin jos pitäisi auttaa, vaan tekee tarvittavan ripeästi ilman puhetta. Kylmä käyttäytyminen useimpiin ihmisiin johtaa hiukan ilkeisiin ja halveksuntaa täynnä oleviin katseisiin, mutta miksi ihmeessä Jonin pitäisi välittää?
Käsitteet ilo, suru, rakkaus, huumorintaju ovat lähes tuntemattomia käsitteitä. Kyllä miehenalku osaa surra, iloita rakastaa ja nauraa vitseille, mutta se on hyvin harvinaista. Hän on sulkeutunut omaan kuoreensa ja sen murtaminen saattaa olla vaikeaakin.
 
Ystäviä Jonilla on vain pari, jos edes sitäkään. Heihinkään ei pidetä yhteyttä, jollei vastapuoli tee aloitetta. Oikeastaan vain pimeys, varjoissa elävät olennot, kirjat ja kirjoittaminen sulkakynällä sekä rauha kiinnostavat häntä. Muu on kyseenalaistettu alusta alkaen ja tätä seikkaa on vaikea muuttaa. Se on Jonille hyvin tavallista, kyseenalaistaa kaikki mikä ei kiinnosta tai mikä ei ole tieteellä todistettua tai itse nähtyä.

I move in all directions
I don't need any protection
And this beast is interjecting

Vihollisia on puolestaan suuri määrä. Suurin osa kuitenkin täysin harmittomia, kantavat vain kaunaa tai ovat jo kukistettuja. Onhan niitä muutama verivihollinen, joiden kanssa on kokoaika ilmapiiri kireänä ja miekat vastakkain. Vaikka Jonin pinna on pitkä, ei kannata alkamaa haastamaan riitaa. Hän ei anna helpolla anteeksi ja asettaa riitaa haastaneen henkilön mustalle listalleen. Jos alkaa haastamaan riitaa varjon kanssa, kannattaa olla valmiina tappeluun. Mutta huonosti palavan pinnan takia poikaa on vaikea ärsyttää. Usein Jon pitää suunsa kiinni tai ärsyyntyessään pistää vastapuolelta jauhot pussiin ja saa muutamalla sanalla ärsyttäjän hiljaiseksi. Jon itse ei haasta riitaa, sillä pitää rauhallisemmasta ympäristöstä.
 
Uteliaana persoonana usea asia kiehtoo häntä. Pienistä olennoista ihmisiin ja universumiin. Hän on hyvin luova, mutta hylkää kaikki ajatukset jotka eivät käy järkeen. Jokin häntä ja pää pitää nyt ajatuksissa ja pohdiskeluissa olla. Jonilla on erikoinen tapa tutkia. Hän liikkuu hiljalleen ja tarkkailee joskus jopa päiviä yhtä pientä yksityiskohtaa tai asiaa. Huvittavaa kyllä, ottaen huomioon Jonin arkuuden puhumisen suhteen, tykkää nuori varjo vakoilla ihmisiä. Harvoin häntä saa kiinni itse teosta ja jos saa, niin häntä on vaikea saada myöntämään mitään, erinomaisen valehtelutaitonsa takia.
 
Johny on rohkea ja urhea mies, eikä pelkää tosipaikan tullessa. Tokihan on niitä pari pelkoa, muutenhan hän olisi tyhmänrohkea. Ei Jon ole kuitenkaan niin typerä että hyppäisi kerrostalon katolta alas pelkkä lakana apunaan. Ei, hän on uhrautuvainen sekä peloton vain oikeissa tilanteissa. Taistelussa on turha jänistää, sen hän on oppinut nuoresta pitäen.
 
Ulkonäkö:
Jon on lihaksikas, mutta myös solakka nuorimies, jolta ei kuntoa puutu. Hänellä on pituutta suunnilleen 186 senttiä, eli suhteellisen normaalin pituinen. Pituus jakautuu tasaisesti jalkojen ja muun vartalon mittasuhteisiin. Itse asiassa ruumiinrakenteeltaan miehenalku on hyvin normaalin näköinen ja kokoinen. Lihakset ovat tasaiset jokaisessa raajassa ja vastassa. Ne eivät kuitenkaan luo vaikutusta, että Jon olisi steroideja nauttinut härkä. Illuusio komeasta miehestä alkaa kuitenkin hiljakseen rikkoutua kun tarkastelee Johnnya tarkemmin. Miehen iho on rusehtavaa ja siihen sekoittuu hiukan oliivinruskeaa. Arpia on useita, suurin osa näyttää miekasta tai kynsistä tulleilta. Varjo-olennon lihaksista oikeaa kättä kiertää muutaman kukan sisältävä piikikäs ruusuköynnöstatuointi, joka alkaa hehkua himmeästi voimakkaan tunteen vallatessa Jonin. Tatuointi alkaa olkapäästä ja takaapäin hiukan aikaisemmin lapaluusta säikeinä, joista varsi hiljakseen muodostuu. Toinen pää loppuu kaventuen ja kietoutuen sulavasti miehen ranteen ympärille ja yksi kärkeä kohti kaventuva säde loppuu juuri vähän ennen keskisormen alkua. Muita tatuointeja miehellä ei olekaan.
 
Miehen pää on tietyllä tavalla kulmikas ja poskipäät erottuvat hyvin. Hänen silmät ovat normaalia hiukan suuremmat ja erittäin kummalliset. Muodoltaan aivan tavalliset, hiukan persoonalliset, niin kuin kuuluu olla, mutta väritys on poikkeava. Iirikset ovat tumman violetit ja mustuaisia kiertää keltaiset ympyränmuotoiset juovat. Johnyn nenä on hiukan kyömy ja suu melkein kuin viilto, ohkaisilla huulilla varustettuna. Huulet ovat lähes ihon väriset, joten niitä on kaukaa katsottuna lähes mahdoton huomata. Miehen vasemmassa poskessa on kolme tasaisin välein olevaa eripituista arpea. Jonyn hiukset ovat jokseenkin pitkät, juuri riittävät yltämään kaulan alkuun. Hiukset ovat hiukan kiharat ja väriltään hyvin tummanruskeat, melkein mustat. Hiukset ovat usein tiellä, joten Jon pitää niitä aina poninhännällä. Miehen kulmakarvat ovat särmikkään kulman omaavat ja hiusten väriset. Vasemmassa kulmakarvassa on kaksi naarmua, joista kulmakarva katkeaa.
 
Vaatetus nuorella miehellä on erittäin tummaa ja siistiä. Hänestä tulee usein mieleen sotilas, sillä siltä hän usein näyttääkin. Useimmiten Jonylla näkee päällä lyhythihaisen paidan, väriltään usein harmaa, vihreä, vaalea tai musta. Housut ovat ihonmyötäiset, mutteivät täysin tiukat ja kiinni ihossa. Väriä housuillakin on vähän ja rajatusti. Housut ovat usein ruskeat, vaaleamman beiget tai täysin mustat. Vihreitä housuja hänellä on vain kahdet, nekin maastokuvioidut. Myös yhdet valkoisetkin löytyy, enemmän ihonmyötäiset ja pillifarkkumaiset. Jalassa Johnylla on lähes aina polviin ylettyvät ratsastussaappaita kovasti muistuttavat kengät. Ainut ero on vain se, että niissä on huomattavasti helpompi juosta ja kävellä. Sekä ne ovat hyvin kestävää materiaalia ja saappaat on terästetty erikoisella, hyvin kevyellä metallilla joka joustaa mutta suojaa.
 
Jos hän käyttää takkia, on se tummanharmaa, pitkä, melkin polviin yltävä kaulustakki, tai musta nahkatakki. Vaihtoehtoina ovat myös musta hupullinen kaapu - jota Jon käyttää oikeastaan vain öisin tai varjoissa kulkiessaan- Tai sotilastakki maastokuvioinnilla. Hän käyttää myös mustia nahkakäsineitä. Lyhytvartisia sellaisia. Jossakin vaatekaapin syvyyksissä on myös Ranskan värejä edustava sotilastakki, vaikkei mitään sotaa olekaan sotinut, mutta käyttää sitä mahdollisesti kylillä.
Yleisin yhdistelmä jota nuori kuitenkin käyttää on saappaat, tummat housut, nahkatakki tai kaapu, asuun sopiva paita ja nahkakäsineet. Hänet saattaa myös nähdä sotilastakissa, saappaissa ja valkeissa housuissa.
 
Taidot:
Varjo-olentona Jon kykenee tietenkin sulautumaan varjoihin sekä tuntemaan näissä kulkevat olennot ja varjojen liikkeet. Omana erikoisuutena Jon on kuitenkin oppinut hallitsemaan varjoja. Joskus, jos hän keskittyy, kykenee hän muuttamaan varjojen liikkeitä sekä lisäämään varjojen määrää ja käyttämään tätä puolustuksessa, sillä se hämää loistavasti. Se on kuitenkin energiaa vievää, eikä Jon käytä taitoa melkein milloinkaan.
 
Jon on taitava miekkojen sekä tikarien ja veitsien käyttäjä. Myös ampuminen käsiaseella onnistuu hyvin. Jon osaa myös ratsastaa ja omistaa Black Widow nimisen lähes kuolemattoman hevosen. Jonilla on myös suuri korppi, joka roikkuu usein hänen mukanaan. Johnny kykenee jotenkuten kommunikoimaan varjoissa elävien olentojen ja eläinten kanssa.

Jon puhuu sujuvasti niin englantia, ranskaa kuin espaniaakin. Joskus, kun hän on yksin, soittaa hän viulua, useimmiten hyvin surullisilla sävelillä.
 
 
Menneisyys:
Vuonna 1992 syyspäivän tasauksena Varjomaailman etäisessä kolkassa syntyi kauniille naiselle lapsi. Naisen nimi oli Becca. Lapsi oli terve ja komea, mutta tuore äiti vihasi lastansa syntymästä asti. Jonyn isä oli eronnut puoli vuotta ennen lapsensa syntymäänsä vaimostaan, sillä ei ollut tykännyt ideasta, että hänelle tulisi lapsi. Beccakaan ei ollut tyytyväinen ja päätti hylätä vielä nimettömän lapsensa. Beccalla ei ollut ystäviä jotka olisivat ottaneet lapsen, joten nainen päätti jättää lapsensa jonnekin ihmisten ulottuville. Lopulta Becca päätti jäätävänsä lapsen Ranskaan, erääseen orpokotiin. Niinpä seuraavana iltana äiti matkusti lapsi mukanaan Ranskaan, eikä aikaakaan kun lapsi oli hylätty kauhean ja ankean orpokodin eteen.
 
Seuraavana aamuna, noin kello kuuden aikoihin orpokodin johtaja kävi tavallisella rutiininomaisella postinhaku reissullaan, oli hän lähellä kompastua portailla kyhjöttävään ja peitossa nukkuvaan lapseen. Kummastuneena vanha rouva otti lapsen mukaansa sisälle. Mukana ei ollut lappua, joten ei lasta voitu palauttaakaan. Hassua kyllä pieni lapsi ei itkenyt kertaakaan tämän elämänsä ensihetkinä. Hylätty lapsi sai nimekseen Johnny Laurent Orléans. Orpokodin perustaja oli ollut ystävällinen vanha herra Orléans, joten mikä sen parempi sukunimi.
 
Viikot ja kuukaudet vierivät ja hiljakseen uusi lapsi kasvoi. Ensimmäiset pari vuotta orpokodissa meni ihan hyvin, kun kukaan ei vielä välittänyt, eikä kohta seitsemän vuotta täyttävä lapsi näyttänyt mitään erikoisia voimia. Vaikka normaalisti Varjot olivat täysin tietoisia voimistaan heti syntymästä lähtien, Jon ei ollut.. Hiljainen lapsi muiden joukossa oli tuossa orpokodissa kummallinen ilmestys. Ehkei orpokodin olosuhteet olleet parhaita, eikä tekemistä ollut paljoa, mutta erikoista kyllä, kaikki muut lapset tuntuivat olevan kaikki ADHD- potilaita. Kun ensimmäinen orpo alkoi kiusaamaan nuorta poikaa hiljaisuudesta, muut ryhtyivät leikkiin. Ja tämä vain pahensi tilannetta. Jonista tuli entistä hiljaisempi, eikä yksikään orpokodin työväestä tuntunut huomaavaan mitään.
 
Kun Jon oli 9, eräänä kevätpäivänä, huhtikuussa, saapui orpokotiin yllätysvieras. Eräs ihminen luennoimaan armeijasta ja Ranskan käymistä sodista. Lähes jokainen orpokodin poika, ja muutama tyttö oli innostuneita. Kun kello tuli neljä, aloitti mies luennoimisensa. Tietysti suurin osa pojista varmasti odotti tarinoita verenvuodatuksesta ja ihmeellisistä aseista. Kyllähän niistäkin puhuttiin, mutta vain sivuaiheena. Jonin mieluinen aihe tuli esiin, yhteishengen pitäminen ja sotilaallinen rohkeus. Erityisesti se toinen seikka jäi mieleen. Kun luento loppui tunnin kuluttua, inspiroituneena kuulemastaan hän painui jaettuun huoneeseen miettimään kuultuja asioita. Aihe oli ollut mielenkiintoinen, ja jos hän ei olisi ollut raukka ja lihakseton orpo, olisi hän halunnut käydä armeijan isona. Kun ilta tuli, Johny meni nukkumaan mielellään. Kenties hän näkisi unia itsestään sotilaana puolustamassa Ranskan maata, ilman ärsyttäviä kiusaajia. Hän olisi taitava aseiden käyttäjä sekä uskollinen ja rohkea...
 
Eräänä Halloweenina, vuonna 2002, kun Jon oli juuri vähän aikaa sitten täyttänyt 12 vuotta, tapahtui asia, joka mullisti koko hänen elämän. Muut juhlivat köyhillä varustuksilla salissa juhlaa, kun Jon puolestaan kyhjötti hiljaa varjoisassa nurkkauksessa avoimen oven takana. Poikaa ei huvittanut juhlia, sitä paitsi salissa oli kauhean valoisaa. Tuohon aikaan Jon oli alkanut inhoamaan liian valoisia paikkoja, se tuotti hänelle huonon olon. Komeron, jossa nuori kyhjötteli, kulki ohi sillä hetkellä muutama orpokodin orpolapsi. Valitettavasti he huomasivat Jonin istuvan komeron nurkassa ja kävivät heti kimppuun. He aloittivat vetämällä raa'asti paidasta repimillä Jonin ulos komerosta. Sitten alkoi pilkka ja töniminen. Jon ei uskaltanut puolustautunut kolmea häntä vanhempaa vastaan ja pysyi vain hiljaa ja otti tönimiset vastaan. Häntä ei itkettänyt, vaikka yhä kovakouraisemmat tönimiset ja lyönnit sattuivatkin. Jon ei osannut itkeä, ei silloin eikä nykyään.
"Säälittävä Joni-poika oli taas itkemässä kaapissa, etkö ollutkin", yksi pojista naurahti pilkallisesti ja muut yhtyivät pilkkaan. Silloin joku sai idean kaataa pojan maahan, jotta muut saisivat potkia häntä. Maa oli kova ja kengät samoin. Yskien maassa ja muiden nauraessa pojan katse osui pienen matkan päässä osuvaan varjoon. Jokin tuossa tummassa läntissä veti Jonia puoleensa ja epätoivoisesti ja kuin ihmeen kautta poika sai jalkansa alle ja syöksyi hiukan typerän näköisenä kohti varjoa. Muiden tullessa perässä orpo varjo sulki silmänsä ja toivoi parasta.

Are you, are you
Coming to the tree
Where I told you to run
So we'd both be free?

Iskeytymistä maahan ei tullut. Tai no, tuli, mutta se oli niin kevyt kosketus. Jon uskalsi avata silmänsä ja huomasi kiusaajien hämmentyneet ja pelokkaat katseet.
"Magia! Noituutta! Se katosi kuin tuhka tuuleen! Häivytään!" kiusaajista yksi huusi hätääntyneenä ja niin lapsikatras katosi takaisin saliin. Huokaisten helpotuksesta nuori Jon sulki silmänsä ja antoi itsensä tuudittautua uneen. Hän ei todellakaan tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta kaikki tuntui nyt paremmalta.
 
Avatessaan silmänsä nuori tiesi heti ettei enää ollutkaan orpokodissa, vaan jossakin metsässä. Ympärillä oli rauhallista, eikä kukaan ollut häiritsemässä. Jon oli saapunut tiedostamatta Vechnostiin.
 
Ensimmäiset päivät uudessa paikassa kului tutkiessa saaren ympäristöä. Hän majoittui joksikin aikaa yhteen majataloon, jossa sai viettää rauhassa aikaa. Mutta paikka jossa hän oli ei ollut tavallinen. Ihmisiä ei ollut, vain erilaisia suojaa tarvitsevia olentoja. Nuo sanat hän oli kuullut monesti majatalon omistajalta, mukavalta naiselta.
 
Muutaman vuoden kuluttua Jon löysi oman paikan Susimetsästä, ja rakensi sinne talonsa. Vechnostissa asuessaan hän oppi hallitsemaan omia kykyjänsä paremmin ja alkoi harrastaa miekkailua ja tarkkuusammuntaa pistooleilla ja revorlvereillä.
 
Muuta:
Jon asuu Susimetsässä kaksikerroksisessa mökissään. Tosin ylin kerros on lähemmäs yksiön kokoluokkaa, alempi sitten jo huomattavasti isompi. Taloa ympäröi hyväkuntoinen kuusiaita, joka rajaa laajan piha-alueen ja estää kutsumattomia vieraita tulemasta käymään omin luvin. Takapihalla on laaja katos, jonka alla voi ottaa rennosti saamatta auringonpistosta ja vaikka tehdä ruokaa. Takapihalla on suuri tammi, joka on hassu näky keskellä havukkoa. Tammessa on hänen korppinsa epävirallinen asunto. Tammen vasemmalla puolella, noin kymmenen metrin päästä runkoa on hevostalli. Talli on siisti ja sisältää kolme karsinaa, joista kaksi on tyhjiä. Lähimpänä käytävän toista päätä, toisten ovien vieressä asuu Black Widow, kaunis musta lämminveritamma. Loput karsinat ovat vieraskarsinoita. Tallista johtaa aidattu noin viisitoista metriä pitkä tie laitumelle. Laidun on huolellisesti suojattu, sillä se on kuusiaidan ulkopuolella.
 
Jon tykkää paikasta missä asuu, sekä Vechnostista. Tarpeeksi rauhaa ja omaa tilaa.

//Buahah, toivottavasti ei häiritse, että loin jo toisen hahmon xD Inspiä on aivan liikaa. Mutta joo, kuvat tulevat perässä :) Toivottavasti ei löydy kauheasti virheitä tai puutoksia.

Nimi: Frosty

15.10.2017 22:47
Hahmoille kuvia! :D

Coal: http://aijaa.com/97u5WP
Annawon: http://aijaa.com/05Gloe
Riptide: http://tinypic.com/view.php?pic=j6hqvc&s=9#.WSXXUYZOTqA

Kiitos ja hei ^^

Vastaus:

Riptiden kuvan linkki ei toimi :( Muut lisäilty!

Nimi: Gaapriel

28.09.2017 20:21
Tuli vielä kysymys mieleen niin aattelin kysyä. Eikös kuvan saa kopioida netistä jos se on lupa kuvan kopioimiseen. Esim pixabaysta saa kopioida kuvia?

Vastaus:

Valitettavasti ei, koska esimerkiksi juuri pixabayhin, flickriin ja muihin vastaaviin kuvapalveluihin, joista kuvia saa kopioida, voi kuka tahansa lähettää kuvia, jotka on voitu ottaa mistä tahansa eli jälleen kuvien alkuperäiset tekijänoikeudet kärsivät. Jos saat luvat suoraan kuvan tekijältä, niin siinä tapauksessa kyllä :)

Nimi: Gaapriel

26.09.2017 20:12
Juu kiitos:) kirjottelen lomakkeen varmaan viikonloppuna!

Vastaus:

Jees ihanaa! :)

Nimi: Gaapriel

16.09.2017 13:06
Heippa hei:) Liittyminen olis täs mielessä ja samalla kysyn saanko tehdä ahneuden synnin?

Vastaus:

Moikka moi, ihanaa että liittyminen kiinnostaa! Syntiä et kuitenkaan valitettavasti voi ihan ensimmäiseksi hahmoksi luoda. Suosittelen aloittamaan jollain helpolla, yleisemmällä lajilla, jotta pääset vaivattomasti mukaan pelin maailmaan :)

Nimi: Amé

16.09.2017 01:00
Nimi: Lady Elisabeth Louisa Mary Clark
Kutsumanimi: Lady Elisabeth, tutuille Lizzie
Laji: S-ihminen
Syntynyt: 07.01.1997
Sukupuoli: Nainen

Same bed but it feels just a little bit bigger now
Our song on the radio but it don't sound the same

Luonne: Elisabethistä huokuu sellainen, että nainen on todella kasvatettu hyvin. Elisabeth on hillitty, eikä tämä tee ikinä mitä harkitsematonta. Jo pelkkä tämän puhe on hyvin rauhallista, ja tämän argumentointi on hyvin korostettua. Nainen on kaikille asiallinen, muttei juurikaan anna itsestään mitään ulos. Joitakin se häiritsee, mutta se on se, miksi Elisabeth on kasvatettu. Nainen on hyvin ulospäin suuntautunut, joka näkyy jokseenkin Elisabethin käytöksessä. Brittinainen rakastaa nauramista, ja yleensä oikeastaan nainen hymyileekin, vaikka se onkin jäykkä hovihymy. Nainen on hyvin älykäs, oikeastaan tätä voisi kutsua jopa lapsineroksi. Elisabeth rakastaa kaikkea politiikkaan liittyvää, ja osallistuu poliittisiin asioihin mielellään.

Nainen haluaa aina suojella heikompia, ja pitää sitä rikkautena, että maailma on monimuotoinen. Jotkut kutsuvat Elisabethiä jopa uudeksi Dianaksi. Nainen ei juurikaan suosi väkivaltaa, ja yrittääkin vakuuttaa aina kaiken puheella. Tästä voisi siis hyvinkin päätellä ettei Elisabeth halua riitaa. Tämä pitää hyvinkin pitkälle paikkansa. Elisabeth ei halua missään nimessä haastaa riitaa, vaan haluaa elää sovussa ja rauhassa muiden kanssa. Elisabeth on kuitenkin elänyt hovissa, jossa nainen ei saanut päättää juurikaan mistään. Se on jättänyt jälkensä naiseen. Tämä varoo tarkasti mitä sanoo, eikä uskalla miesten läsnäollessa kertoa omia mielipiteitään hirveän hanakasti. Elisabeth on kriisitilanteissa parhaimmillaan, ja osaa toimia hyvin paineen alla. Tietenkin nainen pelkää mokaamista, muttei kuitenkaan niin paljon ettei uskaltaisi tehdä jotain.

Jos Elisabeth päättää tehdä jotain, nainen myös tekee sen. Tätä voisi kutsua jääräpäisyydeksi. Nainen ei halua jättää mitään asioita kesken, varsinkaan sellaisia jotka voivat vaikuttaa muiden elämään paljon. Feministininen puoli tulee Elisabethissä usein esille, ja nainen puolustaa naisia kaikessa mahdollisessa. Nainen kuitenkin haluaa noudattaa parhaansa mukaan etikettiä, joka sitten taas näkyy vahvasti kaikessa muussa. Mutta naisessa elää aina pieni kapinasielu, joka vain odottaa syttymistään. Manipulointia Elisabeth ei siedä ollenkaan, eikä oikeastaan ole ollenkaan manipuloitavissa, sillä nainen kyllä tajuaa milloin joku vain haluaa käyttää häntä hyväkseen, ja silloin manipuloijalle tulee olemaan kyyti kylmää. Nimittäin Elisabethia ei todellakaan kannata suututtaa.

Elisabeth vihaa valehtelua, ja jos naisen luottamuksen rikkoo, ei sitä saa ihan hevillä takaisin. Nainen ei siedä minkäänlaisia valheita, ei edes sellaisia, jotka auttaisivat jotain muita. Nainen pitää juonittelua erittäin tyhmänä, sillä siitä jäisi kuitenkin kiinni. Kuitenkin, vaikka Elisabethille valehtelisi, nainen ei näyttäisi sitä suoraan. Tämä pätee muussakin suuttumisessa. Elisabeth teeskentelee että kaikki on hyvin, ja saattaa vain iskeä totuuden päin naamaa. Tämä on naisen tavallaan oma kosto. Yleensä nainen vain yrittää hiljalleen luoda luottamusta takaisin, kunhan on saanut syyn valehtelulle. Jos ei ole, nainen ei ole valmis myöskään antamaan anteeksi millään tasolla.

Kuten aiemmin sanottu, nainen on hyvin fiksu. Kymmentä kieltä sujuvasti puhuva Elisabeth on älyllisesti todella siunattu. Nainen osaa ratkaista niin käytännön pulmia kuin oikeasti vaikeita pulmia. Jo koulussa loistanut nainen on fyysikon ja kemistin kaltainen, sillä Elisabeth rakastaa kemiaa, ja yrittääkin etsiä uusia alkuaineita. Naisen keskiarvo koulussa oli erinomainen, eikä tällä ollut oikeastaan mitään missä parantaa. Tätä älykkyyttä Elisabeth on tarkasti vaalinut, ja yrittänyt säilyttää sellaisena mitä on. Älykkyys on tullut onneksi muillekin ilmi, sillä Elisabeth sai hovissaan vaikeita asioita ratkottaviksi.

Etiketti on aina ollut naiselle hyvin tärkeä, ja tämä noudattaakin sitä aina. Missään tilanteissa Elisabeth ei suostu rikkomaan sitä. Vaikka teitittely kuullostaakin oudolta, nainen ei halua todellakaan lopettaa sitä. Se saisi Elisabethin tuntemaan olonsa luovuttajaksi, siihen nainen on opetettu. Etiketti on kuin pakonomainen reaktio kaikkeen, eikä sitä vain voi lopettaa. Elisabeth on hyväkäytöksinen juuri sen takia, joten on siinäkin myös hyviä puolia. Nainen on välillä vähän jopa liiankin kohtelias, jos sitä voi olla, sillä tämän kohteliaisuudet kuullostavat sarkastisilta vaikka nainen tarkoittaisi niitä ihan todella.

When our friends talk about you, all it does is just tear me down
'Cause my heart breaks a little when I hear your name

Ulkonäkö: Lady Elisabeth on hyvin kaunis, langanlaiha nainen. Hänellä on hyvin muodoton keho, ja yleensä tämän päällä onkin jonkin sortin korsetti. Naisella on pituutta kehossaan reilut 170 cm, ja painoa reilusti alle 50 kilogrammaa. Tästä voi päätellä miten laiha oikeasti Elisabeth on. Silti, tämä näyttää todella terveeltä ja hyvältä, mikä on käytännössä ihme. Naisella on valtavan pitkät, ja ohuet sääret. Elisabethilla on kapeahkot jalat, sekä todella ohuet kädet. Naisen sormet ovat todella ohuet, mutta niissä on hyvin huolitellut kynnet. Elisabethin sormet ovat kuin ilmetyt soittamaan pianoa, mikä näkyy oikeastaan hyvin pitkälle. Nainen on hyvin sopusuhtainen, eikä missään ole yhtään mitään ylimääräistä. Elisabethin kasvot ovat suorastaan kauniit, vähintään sievät. Nainen on normaalin näköinen, mutta silti jotenkin erityisen näköinen.

Elisabethilla on valtavan suuret, ruskeat silmät. Iirikset ovat suuret, ja saavat naisen silmät näyttämään todella kauniilta, kuin kaivoilta johon voisi hukkua. Muutenkin naisen silmistä pystyy lukemaan paljon tämän tunteita. Ne toimivat ikäänkuin sielun peilinä. Elisabethin iiriksissä on häivähdys kultaista sävähdystä, mikä saa naisen katseen näyttämään lempeämmältä ja ystävällisemmältä mitä se oikeasti on. Silmien yläpuolella on tuuhea rivi mustia ripsiä, ja koska Elisabeth rakastaa luonnollisuutta, ei tämä niihin ikinä mitään laita. Naisella on täyteläiset huulet, jotka suorastaan hehkuvat luonnollisuutta. Elisabethin kulmakarvat ovat hyvin nypityt, ja hyvin siistit. Ne ovat myöskin väriltään tummanruskeat, niin kuin naisen hiuksetkin. Hiukset ovat paksut, ja niissä on muutamia luonnon kiharoita. Koska Elisabethin hiuksia piti saada hovissa erilaisiin kampauksiin, ylettyvät hiukset melkein alaselkään asti. Ne ovat huolellisesti leikattu, ja niistä näkyy että hiuksia on hoidettu huolellisesti. Hiuksissa on muutamia tummempia kohtia, jotka ovat värjäytyneet auringossa. Naisen poskipäillä on muutenkin auringosta tulleita pisamia, joka tuo Elisabethin ulkonäköön hiukan lapsenomaisuutta.

Elisabeth pukeutuu Victorian aikaisiin pukuihin. Tästä tulee tämän korsetit, joita nainen käyttää aina. Korsettien päällä on aina valkoinen alusmekko, joka on Elisabethille todella tärkeä. Nainen ei oikeastaan lähde minnekään ilman sitä. Elisabeth ei halua näyttää liian säädyttömältä, eikä sen takia halua näyttää omia muotojaan, muita kuin tiimalasivartaloaan, joka naisella todellakin on. Alusmekon päällä on päällimekko, jonka värivalikoima vaihtelee suuresti niin sen mukaan mikä sää on, ja millä tuulella Elisabeth on. Päälimekko on yleensä todella yksinkertainen, eikä Elisabeth jaksa kuluttaa aikaa omaan ulkonäköönsä sen enempää. Jos naisella ei ole tämän rakkaita mekkojaan päällä, on tällä yksinkertainen housupuku. Niissä on leveät lahkeet, joka korostaa tämän vyötärölinjaa. Naisella on jalassaan yleensä mustat korkokengät tai jotkut muut vastaavat jotka sopivat asuun parhaiten. Jakkupuvut ja muut hillityt vaatteet ovat suosittuja, jos Elisabeth haluaa näyttää asialliselta.

Asusteet ovat taas Elisabethille tapa näyttää hiukan kapinahenkeä. Nainen kantaa mukanaan aina joko kevyttä aurinkovarjoa, tai sitten käsilaukkua. Käsilaukut ovat yleensä aina todella yksinkertaisia, mutta varjot taas jotain aivan muuta. Ne ovat koristeellisia, niihin on kirjoiltu erilaisia tekstejä. Tekstit ovat yleensä ranskaa, ja niissä lukee erilaisia kapinalauseita. Nainen rakastaa oman mielipiteensä näyttämistä asusteiden kautta. Toinen Elisabethin salainen kapina-asuste on valtava punainen nauha, jonka tämä kietoo vyöksi. Nainen tarkoittaa sillä vähän samaa kuin Lucia-neito. Elisabeth käyttää kuitenkin mielummin aurinkovarjoa kuin vyötä, sillä vyö on liian helposti arvattava, ja muutenkin punainen väri ei sovi järin hyvin naisen värimaailmaan ja vaatteisiin. Valkoiset vaatteet ovat melkein ainoita joiden kanssa nainen sitä käyttää.

Naisen hiukset ovat yleensä koristeellisilla kampauksilla. Niihin on kulutettu paljon aikaa, ja sen kyllä näkee. Yleisin kampaus mitä Elisabethilla on, on kalanruotoletti. Se ulottuu hyvin sidottuna lapaluiden alle, ja se on Elisabethin kannalta käytännöllisin. Nainen suosii myös erilaisia nutturoita, etenkin löysiä, joista valuu hiuskiehkuroita silmille. Hiuksiin nainen solmii yleensä kukkia ja koruja, joskus jopa lehtiä, mikäli vain niitä on saatavilla. Tällä on aina päässään kruunumainen koru, joka on kiedottu otsalle. Siinä on pieni, mutta hyvin kaunis timantti. Muuten koru on hyvin yksinkertainen, vain hopeinen koru. Mutta se on silti aina Elisabethilla.

Take you to every party
'Cause all you wanted to do was dance
Now my baby's dancing
But she's dancing with another man

Taidot: Elisabeth on s-ihminen, ja tämän taitona on tunteiden lukeminen. Eli kun nainen katsoo toisen ihmisen silmiin, tämä näkee lähes automaattisesti mitä toinen tuntee. Sen lisäksi, nainen tuntee muiden tunteet todella vahvasti. Eli jos joku toinen tuntee surua, Elisabethkin alkaa helposti surra jotain todella vahvasti. Silmiin katsominen on kuitenkin näistä kahdesta se vahvempi osapuoli. Peruskunnoltaan Elisabeth on ihan hyvä, onhan tämä todella hyvässä kunnossa. Naisella on hyvä kestävyys, mutta missään pikajuoksussa tämä ei ole hyvä. Taisteluissa Elisabeth on auttamatta häviöillä. Nainen ei vaan pysty edes satuttamaan muita, saati sitten taistelemaan. Aseita nainen osaa käyttää, mutta tähtäys ei nyt ole mitenkään paras. Jos naisen pitäisi juosta 20 km, nainen tekisi sen ihan helposti. Eli muuten juokseminen on Elisabethille hyvin mieluista, yksi ratsastuksen lisäksi tärkeimmistä harrastuksista. Nainen ratsastaa lähes EM- tasolla. Eli tämä siis todella osaa ratsastaa erilaisilla hevosilla ja poneilla.

Menneisyys: Elisabeth syntyi Walesin hoviin Lady Catherinelle ja Herttua Charlesille. Elisabethille suotiin yksi pikkusisko, Victoria, ja sisaruksilla oli kokonaiset kaksi vuotta ikäeroa. Jo alusta alkaen Catherine koulutti tyttäriään etiketin mukaisiksi, sillä tiesi että Elisabethistä tai Victoriasta tulisi jossain vaiheessa Walesin hallitsija. Catherine palkkasi tyttöjen ohjaajaksi tiukan Lise-Loten, joka määräsi tytöille erilaisia harjoitteita, niin että loppujen lopuksi 6- ja 4 vuotiaille tytöille ei jäänyt ollenkaan aikaa esimerkiksi leikkiä. Tämä vaikutti hyvin paljon Elisabethin käyttäytymiseen, ja tästä tuli jo hyvin nuorena todella aikuismainen.
Lise-Lotte alkoi vaikuttamaan yhä enemmän ja enemmän tyttöjen elämään, Catherinen sairastuttua vakavasti. Tämä muokkasi yhä enemmän Elisabethin elämää.

Lise-Lotte opetti Elisabethiä soittamaan pianoa, ja siitä tulikin Elisabethille rakas harrastus. Charles oli aina Elisabethille todella läheinen, ja tämä halusi tarjota tytölle mahdollisuuden olla jotain mitä muut tytöt eivät saaneet tehdä hovissa. Niin mies vei Elisabethin ratsastamaan. Istuttuaan ensimmäisen kerran hevosen satulaan, tyttö tiesi että ratsastus oli se hänen juttunsa. Jo 10 vuotiaana Elisabethille ostettiin ensimmäinen oma Connemaran poni Kirma, joka on vieläkin Elisabethillä, tosin vain eläkehevosena. Mutta Kirma opetti Elisabethille alkeita, ja kyllä tyttö kisasi Kirmalla muutamissa kilpailuissa, huonolla menestyksellä kuitenkin.

13-vuotiaana Lise-Lotte alkoi odottamaan esikoistaan. Elisabeth pääsi kunnolla tutustumaan opettajaansa, ja sai selville että Lise-Lotella ja Charlesilla oli ollut suhde, ja lapsi jota Lise-Lotte odotti oli hänen sisarpuolensa. Tieto sai Elisabethin kauhistuneeksi, ja tämä riensi kertomaan siitä heti ensimmäisenä äidilleen. Sairas Catherine loukkaantui Charlesin teosta, ja muutamaa kuukautta myöhemmin kuoli rintasyöpään. Koko perhe kaipasi Catherineä, etenkin Charles joka oli tajunnut kuinka paljon rakasti vaimoaan. Mies päätti purkaa tunteet lapsiinsa, ja osoittaa heille rakkauttaan.

Elisabeth sairastui vakavasti bulimiaan muutamaa kuukautta myöhemmin. Victoria huolestui nähdessään siskonsa oksentamassa ruoan jälkeen, ja kertoi tästä heti isälleen ja Lise-Lotelle. Viimeisillään raskaana oleva Lise-Lotte sanoi Victorialle vain että se kuului teini-ikään. Charles päätti luottaa rakastajattareensa, ja antaa Elisabethin jatkaa oksenteluaan ja ruoan vähentämistä koko ajan. Muutenkin Charles antoi yhä vähemmän aikaa kahdelle tyttärelleen, ja keskittyi enemmän metsästämiseen ja Lise-Lotteen. Victoria alkoi tuntea jo silloin mustasukkaisuutta isästään, ja kertoi aina joskus tunteistaan Elisabethille, joka ei kuitenkaan jaksanut välittää pikkusiskonsa murheista.

Elisabeth ja Victoria saivat pikkuveljen Elisabethin ollessa 14 ja Victorian 12. Charles ja Lise-Lotte alusta asti huomioivat Georgea enemmän kuin kahta tyttöä, ja se alkoi todella häiritä nyt kumpaakin tyttöä. He kertoivat omista tunteistaan Charlesille, joka ihan vain "hyvää" hyvyyttään palkkasi valtavassa linnassa asuville tytöilleen palvelusneidot. Victorian palvelusneidoksi osui 54-vuotias Anne, mutta Elisabeth sai onnekseen Georginan, 27 vuotiaan kahden lapsen äidin. Heistä tuli oikeastaan todella hyviä ystäviä, mikä auttoi Elisabethia parantumaan syömishäiriöstään. Kamarineidot pitivät heille seuraa melkeinpä aina, koulunkin ohella.

Elisabethin täytettyä 16, tämä alkoi saada omituisia oireita. Tämä tunsi omituisia tunteita, ja tunsi ihan mitä sattuu. Tämä saattoi purskahtaa yhtäkkiä raikuvaan nauruun, ja sen jälkeen itkuun. Tyttö oli kuin hormonipiikin saaneena koko ajan. Charles ja Lise-Lotte alkoivat epäilemään että Elisabethillä oli joku sairaus, mutta he eivät kuitenkaan halunneet viedä tyttöä lääkärille. Niin Elisabeth jatkoi omituisten tunteiden tuntemisen, kunnes törmäsi toiseen s-ihmiseen, Hannahiin, joka selitti Elisabethille miten asiat todella olivat

19 vuotiaana, Elisabeth pakkokihlattiin. Naiselle valittiin 26 vuotias, hyvin jörö ja ilkeä mies, joka haukkui Elisabethiä, ja löi tätä sen minkä kerkesi. Nainen oli ihan kauhuissaan, eikä edes uskaltanut sanoa miehelle, Anthonylle vastaan. Lopulta nainen vain suostui kohtaloonsa, ja suostui kihlautumaan tämän kanssa. Kihlajausyönä, nainen kuitenkin karkasi hevosellaan Walesin nummille. Naisen perään lähetettiin monia ihmisiä, ja muutama yrittikin saada Elisabethin kiinni, onnistumatta. Elisabeth tiesi että Victoria olisi ihan onnellinen Anthonyn kanssa, ja halusi jättää kruunun pikkusiskolleen. Seikkailtuaan metsässä kauan, nainen löysi lopulta saarelle, ja aloitti uuden elämän.

Caused a good strong woman like you to walk out my life
That I should've bought you flowers
And held your hand

Muuta: Puhuu sujuvasti englantia, ranskaa, saksaa, espanjaa, koreaa, kiinaa, japania, swahilia, ruotsia ja venäjää. On hyvin puolueeton aina kaikessa, ja asuu oikeastaan pienessä mökkerössä, jonka löysi Keijumetsästä. Aseksuaali, eli tuntee hyvin harvaan mitään vetovoimaa. Vetovoiman kohde voi kuitenkin olla sekä mies että nainen.

Although it hurts
I'll be the first to say that I was wrong
Oh, I know I'm probably much too late
To try and apologize for my mistakes
But I just want you to know

Vastaus:

Hyvät tiedot, lisään!

Nimi: Frosty

14.09.2017 22:30
I'm forever blowing bubbles
Pretty bubbles in the air
They fly so high
Nearly reach the sky

Nimi: Deva Everhart Sapveziko
Kutsumanimi: Deva
Laji: hybridi (S-ihminen + velho)
Syntynyt: 5.3.1999
Sukupuoli: muunsukupuolinen

Fortune's always hiding
I've looked everywhere
I'm forever blowing bubbles
Pretty bubbles in the air

Luonne: Deva ei ole niitä persoonia, jotka tuovat itsensä äänekkäästi esille. Sen puolen hoitaa hybridin huomiota herättävä ja rajoja rikkova pukeutumistyyli. Jos hän päätyy tilanteeseen, että on jonkun itsellen tutun kanssa jossakin ja joku vieras tulee juttelemaan, antaa hän toisten jutella ja on itse hiljaisena sivustakatsojana, joka ei osallistu keskusteluun, ellei välttämättä täydy. Juroa vaitonaisuutta se ei kumminkaan ole, ehei, ujo hymy ja ystävällinen katse kyllä estävät moisen harhaluulon syntymisen. Jos ketään tuttua ei ole tukena ja turvana, vaan hybridi joutuu kohtaamaan vieraan yksinään, puhetta kyllä tulee, pakkohan siinä on jotain sanoa. Ujohko Deva ei tällöinkään puhu paljoa, vain sen verran, mikä on tarvis. Riippuu täysin toisen henkilön olemuksesta, alkaako tekstiä tulla enemmän vai vähentyykö se entisestään.

Kunhan Devaan tutustuu paremmin, alkaa puhettakin tulla enemmän. Hollantilainen jaksaa kyllä puhua, jos puheenaihe on mielenkiintoinen eikä ujous hyökkää kimppuun, jolloin hän sulkeutuu kuin simpukka. Yleensä hän ei ole se keskustelun puheliaampi osapuoli, vaan antaa mielihyvin keskustelukumppanin hoitaa suurimman osan puhumisesta ja itse nyökkäilee, puistelee päätään, hymähtelee, sanoo välillä jotain, Deva kun on luonteeltaan enemmänkin kuuntelija kuin puhuja. Hän ei oikein osaa vitsailla, eikä toisaalta myöskään uskalla, viaton huumorihan saattaisi loukata jotakuta eikä hän sitä halua. Huumorin ymmärtäminen on muutenkin vähän niiin ja näin, mutta jos hän onnistuu saamaan vitsin päästä kiinni, kyllä sitä nauruakin tulee.

Jos hybridin suosioon onnistuu pääsemään, hän ei hevillä päästä irti vaan yrittää pitää ihmissuhteistaan kiinni niin hyvin kuin osaa. Hän ei halua tulla hylätyksi ystäviensä toimesta, niin ihmisten kuin eläimienkään osalta, vaan tahtoo pitää heidät lähellään, tosin mielummin henkisesti kuin fyysisesti. Tämä voi toisinaan ilmetä epämiellyttävänä takertuvuutena, jonka saa loppumaan millä tahansa, mikä käy kiellosta: pelkkä tuikea katsekin voi auttaa asiaa. Muutoin hän on varsin ystävällistä ja kohteliasta seuraa, seassa myös ujoa kömpelyyttä enemmän tai vähemmän.

Vilpitön huolehtivaisuus ja empaattisuus on myös tärkeä osa Devan luonnetta. Tämä näyttäytyy esimerkiksi taipumuksena pyytää toisia kertomaan kuulumisiaan, tarpeen vaatiessa erinäisten lääkerohtojen tuputuksena, sekä sateensuojan tarjoamisena ventovieraallekin, ellei tämä vaikuta vaaralliselta, epämiellyttävältä tai ole pukeutunut klovniksi (lapsuuden trauman vuoksi hän pelkää klovneja kuin ruttoa). Kuten sanottu, Deva on luonteeltaan kuuntelija, ja mieluusti hän kuunteleekin, olipa kyseessä ilo tai suru, josta tarinoidaan. Neuvoja hänellä ei aina ole, mutta kyllähän puhuminenkin auttaa ongelmanratkaisussa. Lavertelua hybridi ei harrasta, vaan pitää hänelle uskotut asiat visusti omana tietonaan.

Joskus tämä luonteenpiirre menee yli ja hybridi heittäytyy turhankin huolehtivaiseksi. Jos Devalla on aihe olla jostakusta huolissaan, niin hänhän on huolissaan, ja kunnolla. Huoli voi viedä yöunet ja aiheuttaa erityisen holhoavaa käytöstä sitä henkilöä kohtaan, josta hollantilainen on huolissaan. Jos hänelle sanoo, ettei ole syytä huoleen, muttei onnistu todistamaan sitä mitenkään, huoli vain kasvaa, Deva kun pelkää, että hänelle valehdellaan ja ei tahdo uskoa, että kaikki on hyvin ilman muitakin todisteita kuin pelkkä puhe. Rasittavaa? Voi kyllä.

Kiitos vanhempiensa ajatusmallien, joiden mukaan ruumiilliset rikkeet estetään kieltämällä fyysinen kontakti, Deva on joutunut elämään pienestä pitäen vailla muiden ihmisten kosketusta ja fyysistä läheisyyttä. Tästä johtuen hän on varsin kosketusarka: pomppaa kauemmas jos joku taputtaa olalle, korvaa kättelyn kumarruksella tms., eikä halua olla ruumiillisessa kontaktissa muiden ihmisten kanssa kuin pakon edessä, kuten loukkaantumisen yhteydessä. Tällöin hän on jännittynyt kuin viulunkieli, punastelee eikä muista hengittää. Lempeän kosketuksen aiheuttama mielihyvä tuntuu hybridistä jollakin asteella väärältä, eikä hän näin ollen osaa moisesta kunnolla nauttia, silloin harvoin kun edes koskea antaa.

Devalla on ollut masennusta, joka tosin on parantunut, onneksi. Masennusoireita ei ole enää pitkään aikaan ollut sairaan mittakaavassa, mitä nyt satunnaista, normaalia matalamielisyyttä ja ahdistuksen tunnetta on tullut koettua. Näissä tilanteissa avun antaa saippuakuplien puhaltelu, josta on muotoutunut negatiivisten tunteiden poistokeinon lisäksi myös rakas harrastus ja keino käsitellä myös positiivisia tunteita. Kuplan voi kuvitella sisältävän jonkin verran negatiivista tunnetta tai sen aiheuttajan, joka leijuu kauas pois ja kuplan särkyessä häviää. Hollantilainen osaa velhon kyvyillään muokkailla saippuakuplien muotoa ja voi sitäkin kautta purkaa tunteitaan, esimerkiksi pisaran tai sydämen mallisilla kuplilla.

Hollantilaisen tapa kokea surua on pisaran mallisten kuplien puhaltelun lisäksi itku ja puhuminen - joko lemmikeilleen tai jollekulle ihmisolennolle, joka vain jaksaa kuunnella, mitä hänellä on sydämellään. Totta kai myös päiväkirjakin on apuna, Devan päiväkirjoista löytyy vaikka kuinka monta sivua surullisena kirjoitettua tekstiä. Harvemmin hän enää sulkeutuu suruissaan näkymättömänä peiton alle torkkumaan, vaikka kyllä sitäkin välillä tapahtuu. Surun kestoaika vaihtelee ihan tilanteesta riippuen.

Kuten kuka tahansa muukin, Devakin pelkää erinäisiä asioita. Lapsuuden ajan trauma on jättänyt hurjan pelon klovneja kohtaan, taannoinen itsemurha yritys taasen on saanut aikaan sen, ettei hän viihdy vedessä tai turhan lähellä vedenrajaa. Pimeääkin hän pelkää. Säikähdys tai muu voimakas pelkotila saa taikaolennon kehon puolustautumaan näkymättömyydellä. Täysin tahaton itsesuojelumekanismi, josta tuskin on apua puolustautumisessa mutta joka ainakin piilottaa Devan näkyvistä. Yleensä pelkoon liittyy silkan pelon lisäksi myös painostavaa ahdistusta.

Hybridillä on parantumaton halu olla hyödyksi ja toisille mieliksi. Tämä ei ilmene jatkuvana nuoleskeluna ja pokkurointina, moista hollantilainen ei harrasta. Ei, mieluummin hän kysyy varovasti, tarvitaanko apua ja jollei tarvita, poistuu sivuun, jonnekin, missä arvelee ettei ole kenenkään tiellä. Tämä piirre yhdistettynä menneisyydessä vähäiseksi jääneeseen ihmiskontaktiin on suurimpia syitä Devan jonkinasteiselle epävarmuudelle ja hiljaisuudelle joissain sosiaalisissa tilanteissa, etenkin uusien tuttavuuksien seurassa. Hybridi haluaa voida vaikuttaa asioihin ja olla perillä tilanteesta, hän ei halua olla täysin määräiltävissä vaikka apuaan mieluusti tarjoaakin ja yrittää pitää edes jotkin langat käsissään, oli tilanne mikä hyvänsä. Hän ei halua joutua suuttumuksen kohteeksi, moinen tilanne aiheuttaisi paljonkin pelkoa ja häpeää. Lienee ristiriitaista, että tästä huolimatta hän kyllä osaa sanoa pahastikin, vaikkakin se kaduttaa jälkeenpäin.

Jos Devalle antaa aihetta polttaa päreet, suoranainen raivostuminen on harvinaista. Yleisempää on jonkinmoinen pahasti sanominen ja sitä seuraava mykkäkoulu ja murjotus. Tämä tosin ei ole pitkäkestoista, hollantilainen ei vaan osaa olla pitkävihainen tällaisessa tilanteessa, ellei aikaiseksi saa riitaa venyttämällä juttua pidemmälle ja pidemmälle, kunnes on vain yksinkertaisesti pakko vastata jotain. Tällaisen tilanteen syntymistä Deva pyrkii ehkäisemällä joko haipumalla näkymättömiin, tai yksinkertaisesti purjehtimalla pois paikalta. Tätä seuraa suuren luokan katumus, ja jos kiistan toisena osapuolena on ollut joku Devalle itselleen tärkeä henkilö, myös pelko siitä, että siinä meni se ihmissuhde. Tämä seuraa aika lailla aina kiistan jälkeen, ellei toinen osapuoli tule samoin tein selvittämään asiaa, vaan esimerkiksi häipyy ovet paukkuen. Viimeistään seuraavan vuorokauden puolella hybridi pyrkii löytämään toisen osapuolen ja esittämään erittäin vuolaat anteeksipyyntönsä.

Oletko mies vai nainen? Sukupuolia on vain kaksi. Olet mies, koska sinulla on miehen ruumis.
Jos Devasta haluaa väittelykaverin, yllä mainitut lauseet ja niiden muunnokset toimivat hyvin väittelyn aloittamisessa. Vaikka muunsukupuolinen ei riitelystä ja väittelystä perusta, niin sukupuolen moninaisuudesta hän on valmis väittelemään, vaikka se voi kärjistyä riidaksikin. Löytyy niitä muitakin aiheita, joista hänellä on sanansa sanottavana, jos on tarve sanoa, mutta eritoten tuo aiemmin mainittu. Hän ei pidä alkuunkaan siitä, jos hänestä käytetään jotain sukupuolittavaa käsitettä, neutraaleille käsitteille näytetään vihreää valoa.

Stone and feather
Move outside your head
Now or never
Strong in every step

Ulkonäkö: Pituudessa 170:neen senttimetriin yltävän Devan ruumiinrakenne on aika hentoinen, niin painon kuin lihaksistonkin osalta. Kyllähän jousiampujalta pitää voimaa löytyä, ei Deva mikään veltto ja voimaton ole, muttei todellakaan mikään voimailijakaan. Muunsukupuoliseksi itsensä luetteleva hybridi omistaa miehen ruumiin ja piirteet niin kehossa kuin kasvoissa ovat maskuliinisia, pehmeän pyöreähköjä tosin, kaikki lapsekas pyöreys ei ole päässyt häviämään kehosta. Kapeammanpuoleiset hartiat ja pitkät raajat tuntuvat korostavan hentoisuutta jonkin verran.

Kasvoiltaan Deva on jotakuinkin ovaalinmallinen. Hän ruskettuu helposti ja tuntuu talvisinkin omaavan hennon rusketuksen vaaleassa hipiässään. Poskipäitä ja suorahkon nenän vartta koristavat ruskeasävyiset pisamat. Hiukset muunsukupuolisella ovat väriltään kahvinruskeat, joista on värjätty latvat sinisiksi taikuuden avulla. Tämä väri tosin ei ole mitenkään kiveenkirjoitettu, saattaa se vaihtuakin välillä. Kurittomat, puolipitkiksi kasvaneet kutrit taipuvat laineille ja ainakin otsahiusten osalta ovat jatkuvasti tulossa silmille. Tässä asiassa auttaa sini-pinkkiraitainen hiuspinni, joka lähtee yleensä pois päästä vain nukkuessa. Silmät Devalla ovat hiukka eksoottisen väriset: heterokromian puolesta vasemman silmän kellertävässä iiriksessä on pari vaaleanvihreää pilkkua, oikeanpuoleisessa silmässä iiris on puoliksi kellertävä, puoliksi vaaleanvihreä. Huononäköisenä olentona Deva käyttää silmälaseja: violetit kehykset, mustat sangat.
Masennuksen sairastaminen jätti jälkensä Devaan: hybridi kantaa viiltelyarpia kyynärvarsissaan, pohkeissaan ja kyljissään. Näitä arpiaan hän yrittää peittää vaatetuksellaan sekä itseltään että muilta.

Pukeutuminen on Devalla varsin omintakeista: värikkäät vaatekappaleet voivat kuulua kummalle sukupuolelle hyvänsä, taikka sitten olla unisex-vaatteita - tosin kauniimmaksi mielletylle sukupuolelle tarkoitetut vaatekappaleet tuntuvat löytävän tiensä useimmiten hybridin ylle. Hameet ja mekot ovat toistaiseksi pysyneet poissa muunsukupuolisen päältä, niitä hän ei koe luontevina. Poikkeuksen tässä asiassa tekee hänen rakas yöpukunsa: nilkkoihin ulottuva, pitkähihainen vaaleanlila yömekko, jossa on pienenpieniä keltaisia kukkia. Yleensä Devan päällä näkee sinisen, valkein pilkuin kuvioidun pitkähihaisen paidan ja vaaleanvihreät lappuhaalarit, sekä mustavalkoraidalliset nilkkasukat. Aina hän ei näitä vaatteita käytä, vaikka ne yleisimmät ovatkin, Deva pukeutuu milloin mihinkin, häneltä voi odottaa oikeastaan mitä hyvänsä. Eritoten bändipaidat ovat hänelle mieleen, olkoon bändi mikä hyvänsä. Arpensa peittääkseen hybridi pukeutuu aina joko pitkähihaisiin ja -lahkeisiin vaatteisiin, tai pitää lyhythihaisten ja -lahkeisten vaatteiden kanssa pitkävartisia sukkia ja pitkävartisia kynsikkäitä (varret ulottuvat yli kyynärpäiden) Kenkinään hän käyttää joko punaisia, valkopilkullisia hollannikkaita - ei sellaisia vanhanaikaisia, vaan nykyaikaisempia - tai tummansinisiä lenkkareita. Jalkineisiin on kiinnitetty tiuku per kenkä - lenkkarissa pujotettu nauhaan, hollannikkaassa narulla remmiin - ihan vain sokean lemmikkikoira Jasperin eloa helpottamaan.

Fortune's always hiding,
I've looked everywhere,
I'm forever blowing bubbles,
Pretty bubbles in the air.

Taidot: S-ihmisen ja velhon hybridinä Devalla on taitoja kummaltakin vanhemmaltaan. Kuten äitinsä, hän kykenee muuttumaan näkymättömäksi. Ahkeran harjoituksen tuloksena aloillaan ollessaan hän voi olla näkymättömissä hyvinkin pitkään, mutta liikkeessä ollessaan hän ei kykene katoamaan näkyvistä. Pitkäaikainen näkymättömyys kuluttaa paljon energiaa, tällöin Deva vaipuu horroksentapaiseen tilaan energiaa säästääkseen. Horteestaan hän voi herätä itse tai jonkin ulkoisen ärsykkeen, kuten kovan äänen voimasta. Säikähdys voi muuttaa Devan näkymättömäksi, tahtoipa hän sitä tai ei.
Velhon kykyjään Deva ei oikeastaan käytä muuhun kuin hiustensa sinisävyn luomiseen ja saippuakuplien loihtimiseen. Kuplien teko sujuu häneltä kuin vettä vain ja hyvin taidokkaasti: Deva kykenee puhaltamaan kuplista hyvinkin suuria tai pieniä puhaltimen koosta riippumatta, muovaamaan niistä suht yksityiskohtaisia asioita, tekemään niistä niin kestäviä että ne kestävät jalkapallopeliäkin vaikka särkyvätkin jossain vaiheessa, ja saa ne hohtelemaan eri väreissä. Hän kykenee vangitsemaan toisen olennon hetkeksi tarpeeksi suuren ja kestävän kuplan sisälle, mutta kupla kyllä ennen pitkää puhkeaa.
Mamma Sapveziko, Devan isoäiti opetti lapsenlapselleen vaikka sun mitä parantavia rohtoja. Niitä Deva mökissään keittelee aina välillä, puutarhasta löytyy rohdoskasveja. Hän on harrastanut jousiammuntaa pienestä pitäen ja on kehittynyt erittäin hyväksi siinä lajissa.

Can't you see
How I cry for help
Сause you should love me
Just for being myself

Menneisyys: Deva syntyi Hollannissa, S-ihmisen ja velhon kauan kaivattuna lapsena vuoden 1997 maaliskuussa. Poikavauvan ylpeät vanhemmat, Maryse ja Dirk Sapveziko olivat haaveilleet pitkään omasta lapsesta. Nyt odotus oli palkittu, kun pieni vauva lepäsi äitinsä käsivarsilla. Lapsi nimettiin Devaksi ja parin vuoden iässä alettiin huomaamaan, että hän oli perinyt äitinsä kyvyn muuttua näkymättömäksi. Isältä perityneet velhon kyvyt alkoivat ilmoitella olemassaolostaan pojan ollessa kolmen vanha, kun hän leijutteli lattialta löytynyttä hiusmyttyä - Marysen hiustenharjuuoperaation jäljiltä - kämmenensä päällä. Ylpeät vanhemmat alkoivat ohjata poikaansa voimien käytössä, pitääkseen taikaolentojen olemassaolon salassa he opettivat Devaa jo aivan pienestä pitäen hallitsemaan kykyjään.

Sekä Maryse että Dirk olivat syntyneet Magien kylässä, taikaolentojen asuttamassa pienessä kylässä, maaseudulla, kaukana kaikesta. Kylä pidettiin tiukasti salassa normaaleilta ihmisiltä ja siellä oli varsin tiukat säädökset. Kylän asukkaista pidettiin tarkkaa lukua, joten lasten hankintaan piti hakea erikseen luvat. Vampyyrit, ihmissudet sun muut vaaralliset otukset eivät olleet alkuunkaan tervetulleita kylään. Seksuaalisen hyväksikäytön ja muiden ruumiillisten rikkeiden ehkäisyksi oli asetettu tiukkoja sääntöjä, joista yksi oli se, ettei toiseen koskettu kuin pakon edessä. Tämä toimi, vieläpä kun kylässä liikuskeli suurikokoisia lihaskimppuja vahtimassa, että sääntöjä noudatettiin. Rangaistuksena sääntöjen rikkomisesta toimi joko vankeus tai karkotus kylästä. Maryse ja Dirk, jotka olivat oma-aloitteisesti päätyneet muuttamaan pois kylästä Amsterdamiin, pitivät moisista säännöistä edelleen kiinni, koska kokivat ne hyviksi. Ja niin he päätyivät opettamaan Devan pysymään poissa ruumiillisesta kontaktista.

Deva varttui ja aloitti koulun. Koulun henkilökuntaa infottiin "moraalisista syistä johtuvasta kosketuskiellosta", eikä hänen esimerkiksi tarvinnut kätellä ketään. Se hoitui kumarruksella. Muutaman ensimmäisen luokan ajan lapsi puuhaili poikien kanssa, leikki "poikamaisia" leikkejä sun muuta ja oli kuin kuka tahansa lapsi, mitä nyt pysyi erossa fyysisestä kontaktista ja välillä saattoi sujauttaa hollanninkielisen puheen sekaan esperantonkielisiä sanoja, ihan vain vanhasta tottumuksesta kun kotona kumpaakin kieltä käytettiin. Neljännellä luokalla hän ei sitten puuhaillutkaan enää vain poikien kanssa, vaan alkoi olla myös tyttöjen kanssa, leikki kotia ja muita "tyttömäisiä" leikkejä silloin kun ei esimerkiksi potkinut palloa poikien kanssa. Kun isä Dirk sai tietää asiasta, Deva joutui puhutteluun aiheesta "käyttäydy miehekkäästi, älä leiki tyttöjen leikkejä". Äiti Maryse suhtautui suvaitsevaisemmin poikansa ajanviettoon ja leikkeihin tyttöjen kanssa, mutta oli silti miehensä kanssa sitä mieltä, että Devan kuuluisi touhuta poikien kanssa, vieläpä kun eräällä kauppareissulla lapsi oli ääneen ihastellut vaatekaupassa tyttöjen puolelta löytyviä, kirkasvärisiä vaatekappaleita ja tuntui tarkastelevan leluhyllystä tyttömäiset lelut, kuten nuket hiukka tarkemmin kuin poikien autot sun muut. Vanhempiensa painostamana Deva jätti tyttöjen kanssa leikkimisen ja aloitti jousiammunnan - isänsä sanojen mukaan miehekkään harrastuksen.
Jousiammunta oli mieluisa harrastus ja poikien kanssa oli mukava touhuta, mutta Deva olisi halunnut yhä olla tyttöjenkin kanssa. Häntä ärsytti: miksi isä ja äiti eivät antaneet hänen olla kavereiden kanssa? Miksi piti pelata palloa poikien kanssa, muttei saanut mennä tyttöjen leikkeihin? Miksei hän saanut pukeutua kivan värikkäästi? Kysymyksiä riitti, vastauksia ei tullut.

Silloin, kun perhe lähti sukuloimaan Magien kylään, Dirkin ja Marysen synnyinkylään, kohosi Devan mieliala kertaheitolla. Kylässä nimittäin asui muiden muassa Edda Sapveziko, joka tunnettiin mamma Sapvezikona - Devan mummi isän puolelta. Mökissään mustan kissansa Belin kanssa asuva leskimuori tunnettiin tehokkaista parannusrohdoistaan, kerkeästä kielestään ja loistavista tarinankerrontataidoistaan. Mamma Sapvezikon luona Deva sitten suurimman osan kylässä vietetystä ajasta vietti, mummin seurana tarinoita kuunnellen, jutellen ja rohtojen kanssa autellen. Siinä sivussa mamma opetti lapsenlapsellen helppoja ja yksinkertaisia, mutta tehoavia rohtoja, joiden tekoon ei kummoisia velhokykyjä avuksi tarvittu, jos tarvittiin ollenkaan.

Yhdentoista vanhana Deva sai uuden perheenjäsenen: hänelle syntyi pikkusisko, Neve. Neven syntymässä oli niin hyviä kuin huonojakin puolia. Olihan pikkusisko mukava asia, vieläpä sellainen hymyilevä ja hyväntuulinen pikkusisko kuin Neve, mutta esikoinen Deva, vanhempiensa silmissä kummajainen jäi siskonsa varjoon. Hän koki olevansa tiellä ja päätyi näinollen sulkeutumaan pitkiksi ajoiksi huoneeseensa, istumaan näkymättömänä nurkassa lattiaa tuijotellen. Mamma Sapvezikosta tuli Devalle tärkein ja rakkain sukulainen. Edda välitti ja huolehti, kyseli ja kertoi. Häneltä huomiota sai, toisin kuin vanhemmilta. Harmi vain, että mummia näki harvoin, olihan hänen kotikylänsä kaukana Amsterdamista eikä siellä vierailtu kovinkaan usein.

Kun Deva sitten kahdentoista ikäisenä lähti toisen asteen koulutuksen pariin, olivat vanhemmat monta vuotta pakottaneet häntä miehiseen muottiin. Itsetunto ja välit vanhempiin olivat huonontuneet ja mieli musta, pojan rooli ei tuntunut ollenkaan omalta. Ennen niin puheliaasta tuli hiljainen ja syrjäytynyt.
Mutta sitten hän tutustui Ankiin.
Anki Visser oli poikatyttö, army-takkiin pukeutuva siilitukka jonka naamataulua koristi vahva goottimeikki. Korvissa killuivat siniset renkaat ja kynsiä peitti värikäs lakka. Alkuun Deva arasteli reippaasti seuraansa lyöttäytynyttä koulun kummajaista, mutta ajan kuluessa tottui tytön seuraan ja rohkaistui. Ankin seura oli yllättävän mukavaa ja siilitukan avulla Deva alkoi saada hataraa itseluottamustaan vahvistumaan. Hän ei kertonut kotona, että oli koulussa tytön seurassa, itse asiassa hän ei puhunut koulusta oikein mitään. Näytti vain koepaperit ja kertoi koulunkäynnistään, jos kysyttiin, eli varsin harvoin. "Kummajaislapsi" oli menettänyt silmäterän asemansa Neven syntymän myötä.

Ankin omaperäisyyden inspiroimana Deva alkoi pohtia omaa persoonaansa ja identiteettiään. Hän ei viihtynyt poikana, muttei toisaalta kokenut olevansa tyttökään. Maskuliinisia ja feminiinisiä piirteitä oli sikin sokin hybridin persoonassa. Poikamaiset jutut menivät siinä missä tyttömäisetkin. Hän ei halunnut olla poika, muttei tyttökään, ei mies eikä nainen. Termi muunsukupuolinen ei ollut Devalle vielä silloin ollenkaan tuttu, ei hän ollut moisesta edes kuullutkaan eikä näinollen osannut itseään sellaiseksi luokitella. Loppujen lopuksi pohdiskellessaan asiaa hän päätti olevansa poika, joka ei halua olla poika.

Kun identiteetti alkoi pikku hiljaa ja vähän kerrallaan selkeytyä, alkoi vaatetuskin muuttua. Poikamaiset, Devan näkökulmasta turhan tylsän väriset vaatteet saivat seurakseen värikkäämpiä vaatekappaleita. Alkuun kirkasvärisiä huiveja kaulassa ja ranteen ympärillä, myöhemmin rohkeuden lisiessä muitakin vaatekappaleita. Mustan kahvin väriset hiukset saivat latvoihinsa tummansinisen sävyn, kun Deva hiukan käytteli taikavoimiaan. Vanhemmat, jotka eivät enää huomioineet kummajaislastaan paljoakaan, säikähtivät muutosta. Siitä seurasi tulikivenkatkuista kiistelyä ja riitoja, joiden lopputulos oli se, etteivät vanhemmat enää jaksaneet poikansa omalaatuisuutta, vaan jättivät hänet entistä vähemmälle huomiolle ja antoivat olla. Se sopi Devalle: vaikka vanhempien huomion puuttuminen sattui, oman persoonan toteuttaminen tuntui sen arvoiselta.
Koulussa asiat kääntyivät huonolle tolalle. Anki, joka aiemmin oli ollut ystävä, muuttui kiusaajaksi, hankki muita kavereita ja yllytti muuta porukkaa jättämään Devan pois joukosta. Imeisesti Anki ei pitänyt siitä, että joku muukin halusi olla niin räikeästi omalaatuinen. Hybridi sai kuunnella huutelua, kippasi monen monta kertaa nurin toisten kampittamina ja etsiskeli koulutarvikkeitaan roskiksista. Itsetunto alkoi rapistua ja mieli mustui kuin kynttilän liekin yläpuolella pideltävä paperi. Löytyi kyllä niitäkin, jotka eivät viitsineet välittää painostuksesta ja pysyivät yhä Devan kavereina, mutta harmi kyllä, vähitellen asianomainen alkoi ajatella, että he tekivät sen vain säälistä. Masennus teki tuloaan.

Uusi perheenjäsen liittyi Sapvezikojen perheeseen, kun Deva lähti kohti kuudennettatoista ikävuottaan. Tulpvacht Jaspis, sokeana syntynyt saksanpaimenkoiran pentu muutti Amsterdamissa sijaitsevaan kerrostaloasuntoon, kun Maryse-äiti kuuli eräältä koiria kasvattavalta ystävättäreltään, ettei eräs pentu meinannut millään saada kotia. Kukaan ei tuntunut haluavan antaa kotia hyväntuuliselle, mutta umpisokealle pallerolle. Maryse ja Dirk olivat jo jonkin aikaa harkinneet koiran hankintaa, ja kun perhe sitten kävi pentua muutaman kerran katsomassa, päätettiin että Jaspis-pentu muuttaisi heille. Asunnon sisustusta muutettiin sokealle koiralle turvallisemmaksi ja koiran saavuttua perheenjäsenet kiinnittivät tiukuja kenkiin ja vaatteisiin, jotta pentu tietäisi helposti, missä muut olivat. Alun perin pentua piti kutsua nimellä Jaspis, mutta nimi ei ollutkaan Neven mieleen. Pikkutyttö alkoi kutsua Jaspista Jasperiksi, eikä suostunut muuksi kutsumaankaan. Niin koiran kutsumanimeksi vakiintui Jasper, vaikka se narttukoira olikin.

Vaikka kotona menivät asiat hiukan paremmin, olihan koiranpentu poistanut jonkin verran jännitteitä perheenjäsenten väliltä, koulussa meni heikosti niin numeroiden kuin kaverisuhteidenkin puolesta. Numeroiden eteen Deva ei jaksanut nähdä vaivaa, ne tuntuivat merkityksettömiltä. Kavereita ei ollut. Tulevaisuus näytti hybridin silmissä tylsän merkityksettömältä, energiaa ei tuntunut riittävän yhtään mihinkään. Olo oli turha, hän oli vanhemmilleen ja koulukavereilleen yhtä tyhjän kanssa. Friikki. Outo. Turha.
Ympäri kehoa oli ilmestynyt viiltojälkiä. Niitä oli kyljissä, pohkeissa, kyynärvarsissa. Kaikki ne kertoivat tuskasta sisällä, olivat avunhuuto, johon ei vastattu. Vanhemmat olivat nähneet jäljet käsissä, vahingossa ja tarkoituksetta. He eivät olleet vastanneet avunhuutoon, vaan kääntäneet selkänsä ja keskittyneet taas Neveen. Neve oli vanhempien lemmikki, pikku prinsessa, täydellinen, toisin kuin veljensä.
Ehkei ketään haittaisi, vaikkei sitä veljeä enää olisikaan.

Kuu kumotti taivaalla, kun kaksi hahmoa käveli kohti joenrantaa. Jasper oli välttämättä halunnut päästä Devan matkaan yölliselle kävelylle, eikä ollut auttanut muu kuin ottaa se mukaan, ettei se olisi herättänyt muita. Sitä Deva vähitellen olisi kaivannut juuri nyt. Elämän merkitys tuntui hävinneen kokonaan, päivät sulautuivat yhtenäiseksi, harmaaksi, ankeaksi massaksi. Tuntui parhaalta vaihtoehdolta vain lähteä. Tuska päättyisi eikä muiden enää tarvitsisi kestää häntä.

Kuunvalo heijastui vedenpintaan, kun kaksikko saapui rantaan. Koira jäi komennosta tottelevaisesti istumaan. Vesi loiskui, kun katseensa alaspäin suunnannut hahmo kahlasi kengät jalassa eteenpäin nopeasti syvenevässä vedessä. Äkkiä öistä ilmaa halkoi koiran voimakas haukku. Jasper ei halunnut jäädä yksin, sen olo oli turvaton kun ei ollut ketään auttamassa ja ohjaamassa sitä vieraassa paikassa. Deva antoi sen haukkua, samapa se oliko koira hiljaa vai ei.
Vaikka öinen joenvarsi vaikutti ensialkuun hiljaiselta ja aika lailla autiolta, oli liikkeellä muitakin myöhäisiä liikkujia. Esimerkiksi pyöräilijä, joka kuuli Jasperin haukun ja pysähtyi katsomaan, mikä oli pielessä. Kun hän huomasi joessa ihmishahmon, joka hulahti pinnan alle, jäi hän seuraamaan tilannetta kauempaa. Ja kun tuo hahmo ei muutaman minuutin kuluessa noussut pintaan, jätti tämä pyöräilijä pyöränsä ja kypäränsä maahan, heitti lenkkarit jalastaan ja säntäsi veteen pelastusretkelle, kiskoen sieltä rantaan tajuttomaksi menneen, rillipäisen uimarin.

Kun kävi ilmi, että uimaretki oli ollut itsemurhayritys, päätyi Deva sairaalasta suorinta tietä osastolle saamaan hoitoa masennukseensa. Kotiväki oli järkyttynyt asiasta, nyt vanhemmat ymmärsivät, miten vakava tilanne oikeasti oli. Viiltelyjälkien näkeminen ei ollut herättänyt heitä todellisuuteen, mutta tämä, että heidän lapsensa halusi päättää itse oman elämänsä, oli kuin isku vasten kasvoja.
Osastolla Deva ei aluksi viihtynyt alkuunkaan. Vieras ympäristö ja vieraat ihmiset pelottivat ja ahdistivat. Ensimmäinen yö menikin sitten valvoen ja ahdistusta potien, nyt ei ollut edes Jasperia käpertymässä kylkeen nukkumaan ja luomaan turvallisuuden tunnetta. Hiljainen ja sulkeutunut olento ei uskaltautunut oma-aloitteisesti tutustumaan muihin osastolla oleviin, ryhmässä tehtävät aktiviteetit eivät alkuun tuntuneet ollenkaan mieluisilta, epämukavilta ja stressaavilta vain. Vapaasti elämään tottuneelle hybridille ei ollut helppoa myöskään totutella tiukkaan kurinpitoon.
Mutta uusiin asioihin tottui, ja hiljalleen masennus alkoi väistyä, kiitos lääkityksen, uusien kavereiden ja keskustelutuokioiden. Alkuun puhuminen ei meinannut luonnistua, hiljainen Deva ei oikein osannut avautua asioistaan, olihan hän tottunut kotipuolessa siihen, ettei niillä ollut muille mitään merkitystä. Mutta kun sanat alkoivat löytyä, niin sitten sitä tekstiä tuli, usein kyyneleiden saattelemana. Sisälle kasatut tunteet pääsivät purkautumaan ulos.

Osansa masennuksesta parantumiseen oli myös saippuakuplienpuhalteluharrastuksen löytymisellä, sekä eräällä toisella osaston potilaalla.
Eräs työntekijöistä patisti kerran ryhmän potilaita ulkosalle - valvonnan alaisina tietenkin - ja antoi jokaiselle pullon saippuakuplanestettä ja puhaltimen (se ympyrä josta niitä kuplia puhalletaan). Potilaiden piti puhaltaa kuplia, eri kokoisia ja ajatella lähettävänsä niiden mukana negatiivisia ajatuksia taivaan tuuliin. Kuplien puhaltelu rentoutti ja rauhoitti, ainakin Devalla moinen metodi toimi. Silloin, kun muut eivät nähneet, testasi hybridi taikavoimiaan saippuakupliin, muokkasi niiden muotoa pikkuhetkiksi, puhalteli oikein isoja kuplia ja joskus uskaltautui laittamaan kuplansa hohtelemaan kevyesti. Läheltä piti-tilanteita riitti, onneksi magialla sai poksautettua ne kuplat, jotka jäivät esimerkiksi tähden muotoisiksi.

Ja sitten oli se osastotoveri, Wiesje Bakker.
Wiesjeen Deva tutustui melko pian osastolle saapumisensa jälkeen. Anoreksiaa poteva, fyysiseltä sukupuoleltaan naispuolinen, noin kuudentoista vanha potilas herätti huomiota huulikorullaan ja läpitunkevan sinisillä silmillään. Aluksi hybridi vierasti Wiesjeä, kuten muitakin osastolaisia, mutta vähitellen he tulivat tutuiksi toisilleen ja ystävystyivät. Kaksikko viihtyi yhdessä ja touhusi vapaa-ajat mieluusti keskenään. Jossain vaiheessa keskustelun puheenaiheeksi tuli sukupuoli ja sen moninaisuus. Tällöin Deva sai ensi kertaa kuulla termin "muunsukupuolinen", kun Wiesje tuli sen maininneeksi. Asiaa aikansa pohdittuaan Deva tuli siihen tulokseen, että kyllä, hän oli muunsukupuolinen. Se tuntui vain jotenkin sopivan hänelle itselleen. Identiteettipalapelissä loksahti pala paikalleen.

Aika kulki eteenpäin. Osastoelämä jatkui ja jatkui, masennus hiipui ja hiipui. Kunnes eräänä päivänä Deva sai kuulla, että hän pääsisi kotiin. Totta kai Deva oli iloinen parantumisestaan, mutta oli lähtö haikeaakin, osastolta oli saanut paljon kavereita ja ystäviäkin. Kun isä Dirk kurvasi autolla pihaan, oli jäähyväisten aika. Sitten lähdettiinkin kotiin, jossa odottivat Maryse, Neve ja Jasper, kaikki kolme hurjan innoissaan. Kun äiti kaappasi Devan erittäin yllättävään ja suorastaan harvinaiseen halaukseen, ja Neve juoksi ympäri asuntoa kiljuen "Deva tuli kotiin! Deva tuli kotiin!", ei asianomainen olisi voinut olla hämmentyneempi. Tällaista vastaanottoa hän ei todellakaan ollut odottanut.
Asiat kääntyivät pikku hiljaa parempaan suuntaan. Vähitellen vanhemmat alkoivat oppia antamaan Devalle huomiota siinä missä Nevellekin ja perheen lasten välinen tasa-arvo parani. Koulussa asiat paranivat myös, kun koulua infottiin Devaan kohdistuneesta järjestelmällisestä syrjinnästä ja muusta kiusaamisesta.Enää ei tarvinnut sietää huutelua, putsata hiekkaa asvaltti-ihottumasta kampituksen jäljiltä taikka etsiä koulutavaroita roskakoreista, vaikka porukka edelleen häntä vierastikin. Ne muutamat kaverit, jotka olivat pysyneet Devan rinnalla muiden jättäessä hybridin pois porukasta, eivät vierastaneet niin paljoa - alkujännityksen jälkeen välit alkoivat palata ennalleen. Jännitteitä vanhempiin oli, muttei enää samassa mittakaavassa kuin aiemmin. Ja kun Ankikin pyysi anteeksi - noh, se oli varsin mieltä ylentävä kokemus Devalle.

Aika vieri jälleen eteenpäin. Tuli joulu, jolloin Sapvezikojen asuntoon pakkautui sukulaisia joulun viettoon. Myös mamma Sapveziko kolisteli rollaattorinsa kanssa paikalle Marysen siskon ja tämän aviomiehen kyydillä. Kun ilta koitti, oli asunto täynnä sukulaisia. Kun ateria oli saatu syötyä ja olisi ollut lahjojen avaamisen vuoro, päätti eräs Devan ja Neven serkuista, pikkuinen Claire mennä silittämään Jasperia. Koira nukkui eikä herännyt lapsen askeleisiin, ja kun se tunsi yhtäkkiä kädet turkissaan, sokea koira koki tarvetta puolustautua ja puri Clairea.
Joulujuhla kääntyi hetkessä kaaokseksi. Claire parkui äitinsä sylissä poskessa ja silmäkulmassa veriset hampaanjäljet, Dirk oli sännännyt pitelemään kiinni koiran kaulapannasta, Maryse etsi kiireen vilkkaa ensiaputarvikkeita, Deva nökötti nurkassa näkymättömissä, Clairen isä vaati että Jasper pitäisi lopettaa, sukulaiset puhuivat ääneen järkyttyneinä...tilanne oli kaoottinen. Loppujen lopuksi Clairea lähdettiin kärräämään terveyskeskukseen varmuuden vuoksi ja väki hajaantui tahoilleen avaamattomat lahjat matkassaan. Se ei todellakaan ollut mikään mukava joulu.

Joulusta kului muutama päivä, kun Dirk-isä keräsi perheen keittiön pöydän ääreen, kuulemma oli tärkeää asiaa. Kainostelematta ollenkaan Dirk pudotti pommin: Jasper vietäisiin seuraavana päivänä lopetettavaksi, koskapa se oli purrut Clairea. Clairen vanhemmat uhkasivat heitä korvausvaatimuksilla, jos aggressiivisesti käyttäytynyttä koiraa ei lopetettaisi. Vaikka Dirk oli yrittänyt selittää, että Jasper oli puolustautunut, koska se ei ollut nähnyt tai kuullut Clairea, eivät vaatimukset olleet muuttuneet. Joko koira lopetettaisiin, tai korvausvaateet maksettaisiin.
Sinä yönä Deva ei nukkunut silmän täyttä. Jasper oli kiltti koira, Claire oli vain säikyttänyt sen! Vähitellen muodostui uhkarohkea suunnitelma, jonka Deva päätyi toteuttamaan. Yön pikkutunneilla hän nousi hissun kissun, pukeutui, pakkasi tavaransa niin hiljaa kuin osasi ja Jasper matkassaan lähti karkuun kotoa. Aamulla kotiväki huomasi, että kaksi perheenjäsenistä puuttui. Poliisille soitettiin, sosiaaliseen mediaan lisättiin kuvat kadonneista ja pyydettiin apua etsintöihin. Mutta täysin turhaan, kaksikkoa nimittäin ei koskaan löytynyt. Deva ja Jasper olivat nimittäin päätyneet vaeltamaan Vechnostiin, jonne eivät ihmismaailman etsinnät yltäneet. Ulottuvuuden asukkailta kysellessään hybridi sai selville, että minne oli koirineen päätynyt. Aikansa ympäriinsä kuljeskeltuaan kaksikko päätyi Keijumetsään, josta löytyi mukava, autio mökki villiintyneen puutarhan ympäröimänä. Sinne he asettuivat taloksi. Jasperilla oli tilaa peuhata pihalla, kunhan oppi tuntemaan paikat ja Devalle löytyi uusi harrastus puutarhanhoidosta muiden harrastusten rinnalle.

Eräänä syyspäivänä Deva oli lenkkeilyttämässä Jasperia joenvartta pitkin. Äkkiä koira pysähtyi ja jäi kuuntelemaan. Sitten se kiskaisi hihnan toisessa päässä roikkuvan Devan mukaansa ja lähti juoksemaan. Kun se taas pysähtyi, löytyi sen käytökselle syy: pieni koira oli pudonnut jokeen ja kamppaili virtausta vastaan pitäen hampaillaan kiinni pohjan kivien väliin kiilautuneesta oksasta. Jasper oli kuullut lajitoverinsa tukahtuneen uikutuksen ja sännännyt apuun.
Deva ei hukuttautumisyrityksensä jälkeen ollut liiemmin pitänyt uimisesta, peseytyi joessa niin nopeasti kuin osasi ja haki vettä, ei muuta. Nyt oli kuitenkin pakko kahlata virtaan ja pelastaa koira sieltä. Likomärkä, huppariin kääritty ja upiuupunut karvakasa sylissään, Jasperin hihna toisessa kädessään Deva otti suunnan kohti kotia.
Pikkukoira toipui uimareissustaan hoidolla ja ruualla. Se oli laiha ja vältteli kosketusta, puripa se muutaman kerrankin arkuudessaan. Kaulastaan siltä löytyi panta, jonka nimilaatassa luki Whisky. Koira vaikutti hylätyltä ja villinpuoleiselta. Vähitellen Whisky oppi luottamaan isokokoisen koirakaverinsa lisäksi myös mökin ihmisasukkaaseen. Kukaan ei ilmestynyt kyselemään joessa uiskennellutta hauvaa, joten se jäi Devan ja Jasperin luokse. Myöhemmin joukkoon liittyi vielä neljäskin jäsen: joen penkalta löytynyt, raajarikko härkäsammakko, joka sai nimen Spongo ja muutti saaviin olohuoneen nurkkaan.

He was just eighteen and in-between
A lady and a man
His daddy's girl in momma's world
That was when he ran

Muuta: Devan äidinkieli on virallisesti esperanto, tosin hollantia tuli enemmän käytettyä. Virallinen äidinkieli on peruja hänen vanhempiensa sukulaissuhteesta: Maryse ja Dirk ovat pikkuserkukset, joiden isoisovanhempien peruja esperanto äidinkielenä on. Esperantoa hän puhuu heikommin kuin hollantia. Näiden kielien lisäksi nuorukainen puhuu melko sujuvasti englantia, tosin epämääräisellä hollanti-esperantoaksentilla. Välistä kielimuuri totta kai tulee hankaloittamaan kommunikaatiota, mutta kiertoilmaisut, sanaselitys ja kansainvälinen huitomakieli pelastavat tilanteen.

Hybridin koti sijaitsee Keijumetsässä, lähellä Keijujokea. Joen ylittävä puusilta ja sillalta aina etuovelle asti jatkuva siisti tientapainen vievät kulkijan kätevästi talolle. Valkean, pienen kivitalon katolla kasvaa paksu nurmikko ja lukuisia kukkia. Kukkia riittää myös talon ympäristössä: puutarhan hoitoa harrastavalla Devalla on useita kukkapenkkejä, joissa koreilee ties mitä värikkäitä kasveja sulassa sovussa. Myös kasvimaa löytyy, talon takaa. Lehtipuumetsän ympäröimän talon pihassa kasvaa valtava, vanha omenapuu ja yhtä lailla valtava ja vanha kirsikkapuu. Omenapuun jykevään oksaan on kiinnitetty keinu.

Tulpvacht Jaspis, tutummin Jasper, on suurikokoinen saksanpaimenkoiranarttu, väriltään ruskea mustin merkein. Jos koiran sokeutta ei huomaa sen silmistä, huomaa sen viimeistään neonvihreästä "Caution, I'm blind"-huivista tai kaulapannassa roikkuvasta "I'm blind. I can't see you."-merkistä. Leikkisä koira rakastaa noutamisleikkiä ja viihtyy ulkosalla. Vaikka sakemannissa piisaa energiaa, mielummin se loikoo auringonpaisteessa kuin kirmaa ympäriinsä. Ulkoilemaan Jasper tosin ei pääse ilman valvontaa. Vaikka se onkin sokea, varoittaa se vieraista kumealla haukulla. Englanninkielisten käskyjen noudattaminen ei onnistu kaikkien käskyjen kohdalla, hollanninkielisillä käskyillä se kyllä tottelee.
Whisky on nimensä mukaisesti väriltään viskinsävyinen australianterrieri. Vilkas ja hilpeä koira haukkuu kimeästi pihaan saapuville vieraille yhdessä Jasperin kanssa ja on aina valmiina leikkimään. Whisky ei kavahda isompaa koiraa, se kuvittelee olevansa vähintäänkin yhtä iso taikka isompikin. Vaikka koira muuten on yleensä kaikkien kaveri, kovaääniset, uhkaavasti käyttäytyvät olennot, etenkin miespuoliset, eivät ole ollenkaan sen mieleen. Whisky myös pelkää ukkosta kuin hullu, kova sadekin, olipa se vesisade tai raesade, kammottaa sitä. Tottelevaisuuskoulutus on vielä kesken, peruskäskyt sentään onnistuvat.
Spongo on varsin isokokoinen, härkäsammakoksi tunnistettavissa oleva otus. Hyppykyvytön, toisen takakoipensa vammauttanut sammakko liikkuu vaappuvasti kävellen ja viettää aikaansa pääosin olohuoneen nurkkaan pöydälle sijoitetussa suuressa saavissa, josta löytyy vettä, multaa ja kasveja. Etenkin sateen jälkeen se pääsee tiukassa valvonnassa ulkoilemaan ja mönkimään pitkin pihamaata. Spongo on leppoisa otus, sitä ei hätkähdytä yhtään mikään, ellei tilanne ole tosissaan vaarallinen.

Devan harrastuksiin lukeutuvat saippuakuplien puhaltelun ja jousiammunnan lisäksi puutarhanhoito sekä päiväkirjan kirjoittelu. Päiväkirjan pitäminen on hänen pitkäaikaisimpia harrastuksiaan ja täyteen kirjoitettuja kirjoja löytyy pilvin pimein.

Something's gonna bring a change
Journeys we are meant to take
Something at the edge of space
Calling us to fly away

Vastaus:

Hyvä hahmo tämäkin, lisäilen!

Nimi: Nanaba
Kotisivut: http://u.kahvipaketti.com/u/37603785237.png

18.08.2017 16:18
Hupsheijjaa, tein jo pieniä muutoksia tuohon uuteenkin kuvaan :'D linkki kotisivuissa

Vastaus:

Upea kuva <33

Nimi: Nanaba

13.08.2017 00:13
Päivittelen vähän Bomin tietoja :') sukunimen vaihdan, pituutta lisäsin, muutaman luonteenpiirteen lisää ja uusi kuva.

kuva: http://u.kahvipaketti.com/u/41638485109.png

Nimi: Somboom Buabueng

The strongest drug that exist for humas
is a another human being.

- muut "minitiedot" -

Feeling like a loser
Feeling like a bum
Sitting on the outside
Observing the fun

Luonne: Somboomia parhaiten voisi kuvailla sanoilla hurmaava, herkkä, lapsekas, lojaali mutta äärimmäisen omistuksenhaluinen. Monet kuvailisivat häntä varsinaiseksi koiranpennuksi, johtuen luultavasti hänen tavastaan seurata ystäviään ympäriinsä, pysytellen näiden varjossa ja totellen lähes jokaista pyyntöä. Tämä saa monet pitämään häntä lapsellisena, naiivina ja jopa typeränä, vaikkei asia ihan niin olekaan – Somboom on sosiaalinen eläin, joka kaipaa muiden hyväksyntää ja pyrkii miellyttämään niitä, joita hän kunnioittaa. Pelkkä riippakivikään hän ei ole, sillä jos Somboomin luottamuksen ansaitsee, voivat monet vain haaveilla niin lojaalin ystävän tuesta. Hän on valmis tyytymään mukisematta muiden päätöksiin, vaikkeivät ne hänestä ihanteellisia olisikaan. Suhteen syventyessä ja Somboomin itsevarmuuden kasvaessa voi hän alkaa jo avata itsekin suunsa ja pyrkiä saamaan tahtonsa läpi jopa lapsellisella vikinällä ja vänkäämisellä, mutta jos hänelle tekee selväksi ettei tämä käy, on hän myös nopeasti alistumassa.

Tällainen mestari-koiranpentu-suhde kuulostaa monesta kontrollia ja uskollisuutta ystävyyssuhteissa kaipaavasta varsinaiselta unelmalta, mutta on siinä myös varjopuolensa – siinä missä Somboom on valmis puolustamaan ystäviään, se tarkoittaa puolustamista kaikilta, jotka niitä eivät ole. Kilpailijoiksi poika lukee jokaisen uudenkin tuttavuuden, luoden näihin pistäviä mulkaisuja tilaisuuksien tullen ja pyrkien pitämään omat ystävänsä erossa kaikista muista. Joskus hänen omistushaluisuutensa ja kateutensa voi mennä jopa lapselliselle tasolle pisteeseen, jossa poika fyysisesti estää ystäviä lähtemästä luotaan, anoen jäämistä ja valittaen yksinäisyyttä koiranpentuilmeellä. Pahimmassa tapauksessa Somboom muuttu hyvinkin kontrolloivaksi ja suojelevaksi, saaden jonkinasteisen leijonaemo-syndrooman.

Somboom on myös äärimmäisen herkkä – hänen ripustautumisensa ja huomionhakuisuutensa käy varmasti aikanaan kenen tahansa hermoille, varsinkin jos kaipaa edes hieman yksinäisyyttä silloin tällöin. Hienovaraisesti asiasta huomauttaminen harvemmin tehoaa, mutta äänensä korottaminenkaan ei välttämättä ole hyvä vaihtoehto, ellei tahdo pojan loukkaantuvan verisesti ja aloittavan mykkäkoulua anteeksipyyntöön asti. Hänestä on siis vaikea päästä eroon, ellei jopa mahdoton. Somboomin ystävyys on varsinainen kaksiteräinen miekka – täytyy vain toivoa, että hänen seuransa oli kaikkien niiden pojan pois ajamien tuttavuuksien arvoista.


Vaikka kolme neljäsosaa Somboomin persoonasta perustuu ystävyyssuhteisiin ja niiden muodostamiseen, on hän jonkun tuntemattomien seurassa kuin toinen ihminen (tai tässä tapauksessa ihmissusi). Hän on kohtelias ja ystävällinen kaikille keitä ei vielä tunne, ja jos joku hänet paremmin tunteva olisi sen näkemässä, ei hän varmasti uskoisi silmiään (vaikka kaikkihan siitä pisteestä Somboomin kanssa aloittivat, saattaa hyvin nopeasti unohtua ettei poika aina ollut se koiranpentumainen Somboom). Kuitenkin heti kun joku kehen ripustautua ilmaantuu paikalle, muuttuu hänen persoonallisuutensa silmänräpäyksessä.

Lyhyesti - vaikka Somboom vaikuttaakin suloiselta ja lojaalilta koiranpennulta, ei sovi unohtaa, että hän on silti susi.

Don't get on my bad side
I can work a gun
Hop into the backseat baby
I'll show you some fun


Ulkonäkö: Somboom on varsin solakka, arvioltaan 176cm pitkä nuorukainen. Ei ehkä tyypillisin ruumiinrakenne miespuoliselle ihmissudelle, mutta pojalle on sentään kertynyt lihasmassaa jalkoihinsa ja käsivarsiinsa, vaikka vaatetus tuppaakin peittämään sen.
Kasvonpiirteissä pojalla ei ole mitään, mihin huomio kiinnittyisi ensimmäisenä. Hänellä on tummat, aasialaisia muistuttavat silmät, ”luonnolliset silmäpussit” ja suora nenä. Hymyillessä esiin pistävät hymykuopat molemmilla puolin poskia, jolloin usein näkyvätkin myös Somboomin ”pupumaiset” etuhampaat. Vasemmassa poskessaan hänellä on myös pieni arpi, jonka synnystä pojalla ei ole oikein varmuutta – luultavasti hieman astetta rajummaksi yltyneiden lapsuusleikkien tulosta. Korvissa Somboomilla on yhteensä seitsemän lävistystä, toisessa kaksi peruskorvakorua, toisessa kolme sekä kaksi helix-lävistystä. Hiukset ovat pikimustat, eivät ihan keskeltä jaetut.

Tavallisimmin Somboom kulkee yllään musta, ¾ hihainen poolopaita, ja kaulassaan hänellä roikkuu – yleensä paitansa alla – hopeinen, hieman kulunut ristikoru. Uskonnollinen hän ei ole, mutta kristitty kuitenkin. Päällisimpänä hänellä on suuri, preussinsininen pilottitakki, jonka hihoja koristaa muutama musta raita. Siihen on läntätty jos jonkinmoista paikkaa, mm. Union Jack vasempaan käsivarteen.
Jalassaan nuorukaisella on malliltaan boyfriend-farkkuja muistuttavat siniset farkut, joita niitäkin on paikattu vähän milläkin sävyllä mistäkin. Alun perin ne olivat revityt vain polvien kohdalta siististi vaakasuunnassa, mutta nykyään repeämiä löytyy vähän sieltä täältä. Jalkineina hänellä on mustat, kuluneet ja kärsineet maiharit.

These people are weird in here
And they're giving me the fear
Just because you know my name
Doesn't mean you know my game

- Taidot -

I look myself in the face
And whisper "I'm in the wrong place"
Is there more to lose than gain
If I go on my own again? (On my own again)

- Menneisyys -

People are connecting
Don't know what to say
I'm good at protecting
What they want to take

- Muuta -

Spilt the milk at breakfast
Hit me double hard
And I grinned at you softly
Because I'm a fucking wild card

Vastaus:

Päivitän!

Nimi: Frosty

03.08.2017 15:30
//Opaali-neitoselle uusia tietoja :D


I ain't trying to do what everybody else doing
Just cause everybody doing what they all do

Nimi: Opale Lina Graywood
Kutsumanimi: Opal, Pal
Laji: Hybridi (muodonmuuttaja + enkeli + noita)
Syntynyt: 15.11.2003
Sukupuoli: nainen

So what we get drunk?
So what we smoke weed?
We’re just having fun
We don’t care who sees

Luonne: Ensivaikutelma angstisesta teinistä rikkoutunee, kunhan Opal alkaa puhua. Ystävällisyys höystettynä terävällä sarkasmilla ja huumorilla kertoo paljon neidin luonteesta tummien vaatteiden ja hiusten takana, samoin kuin tylyn perusilmeen reipas pehmeneminen ja jatkuva virnistely puheen aikana.

Voimakasluonteinen, tulisen temperamentin omaava Opal osaa olla halutessaan varsinainen kapinoiva teini. Hän on oppinut pitämään päänsä ja seisomaan mielipiteidensä takana, vaikkain tarpeeksi hyvillä argumenteilla voi onnistua mielipidettä muuttamaan. Suorasanaiselle tytölle ei ole mikään ongelma sanoa rehellistä mielipidettään asioista, olipa mielipide kuinka loukkaava hyvänsä. Teini-iässä mielialat tunnetusti vaihtelevat paljon, tämä pätee Opalillakin. Yksi väärä tai oikea sana ja pum, mieliala voi muuttua joko negatiiviseen tai positiiviseen suuntaan.

Vaikka neiti on kova puhumaan ja soittamaan suutaan, huomion keskipisteenä oleminen ja itsensä ilmaisu fyysisesti eivät ole hänen ominta alaansa. Liika huomio hermostuttaa ja esimerkiksi tanssiminen tuntuu nololta ja inhottavalta aktiviteetilta. Eri kuvataiteen muodot, erityisesti piirtäminen ja maalaaminen ovat hybridin mieleen, silloin kun hän saa työskennellä rauhassa. Olan yli kurkkiminen ja työjäljen arviointi joko positiivisesti tai negatiivisesti hermostuttavat ja ärsyttävät, kyseisen toiminnan harjoittamisesta saa osakseen kärttyisän kiellon. Jos joku tieten tahtoen pyytää Opalia piirtämään jotain tai vaikka näyttämään, miten jousella ammutaan, paineet kasaantuvat, stressitaso nousee ja homma ei suju läheskään niin hyvin kuin mitä voisi.

Kaikilla on huonoja päiviä, sehän nyt on selvää. Kun huono päivä osuu Opalin kohdalle, naamataulu pysyy myrtyneenä ja hauskoiksi tarkoitettuihin juttuihin reaktio on "ha ha"-tekonaurua, tällöinkin nyrpeä ilme on ja pysyy. Muiden hyvä tuuli ärsyttää, joten hybridi erakoituu mökkiinsä linnun ja kuvataiteen kanssa, masentuu kun piirros tai maalaus menee pieleen ja joko lähtee purkamaan mustaa mieltään saalistuksen parissa tai käpertyy peittojen ja tyynyjen sekaan murjottamaan. Jollei erakoitumiseen ole mahdollisuutta, saavat kanssaeläjät kestää mököttävää seuralaista.

Vaikkei sitä puheliaasta hybridistä aina uskoisi, kuluu aikaa ennen kuin hänen luottamuksensa kunnolla saa. Koulukiusattu ei ole tottunut kestäviin kaveri- ja ystävyyssuhteisiin, hänen on hankalaa toimia sellaisissa, eikä hän totta puhuen jaksa uskoa että joku hänen kaverinsa, taikka ystävänsä tosissaan haluaisi ollakaan. Eritoten noitia - ja miksei velhojakin kohtaan hän on epäluuloinen, jopa varautunut, noidan loitsuhan toisen silmän sokeutumisen aiheutti.

Suru on kunniavieras, niinkö? Opal ei näin ajattele. Suru on normaali tunne ja sen tunteminen on tervettä, sen hän kyllä ymmärtää, mutta surun näyttäminen on hybridin mielestä epämiellyttävää ja merkki heikkoudesta. Voimakkaasti tunteita ilmaisevan tytön yritykset tapella kyyneleitä ja alakulon näyttämistä vastaan ovat kuitenkin tuomittuja epäonnistumaan, eikä surun peittely onnistu, ei sitten millään. Lohdutuksen vastaanottaminenkaan ei tunnu Opalista oikein mukavalta, mieluiten hän vetäytyy ylhäiseen yksinäisyyteensä suremaan, mutta sinnikäs lohduttaja, joka vaikkapa vangitsee tiukkaan halaukseen, saattaa hyvinkin onnistua saamaan tytön jäämään.

Enkelin tytär ei ole mikään erityisen uskonnollinen persoona, hän ei ole kokenut "hihhulointia" tarpeelliseksi tai mieluisaksi. Silti häneltä löytyy uskoa korkeampiin voimiin ja tiukoissa tilanteissa avunpyyntö lähtee Taivaaseen. Sillä jos on enkeleitä, niin täytyyhän olla Jumalakin?

Don't judge a thing until you know what's inside it
Don't push me
I'll fight it
Never gonna give in
never gonna give it up, no

Ulkonäkö: Opaliin kyllä tarttuisi rusketus...sikäli mikäli hän oleskelisi auringossa ja ei pukeutuisi niin peittäviin vaatteisiin. Tyttö on kalvakka kuin aneemikko ympäri vuoden, vaikka kesäisin hän saakin hiukan väriä pintaan. Pituutta sirorakenteiselta neidiltä löytyy 165 senttiä, hän tuskin kasvaa enää paljoakaan pidemmäksi. Suora ryhti, päättäväinen ja suora katse, sekä paksupohjaiset kengät tosin tuntuvat antavan hänelle jonkin verran lisäpituutta. Murrosiän myötä naiselliset ruumiinmuodot ovat alkaneet löytää tiensä neidin kehoon.

Kasvot Opalilla ovat ovaalinmalliset. Kasvonpiirteet ovat pehmeähköt, mitä nyt leuka on terävänpuoleinen. Nenä neidillä on suora. Kasvoja kehystävät pikimustat, pituudessaan kainaloihin yltävät suorat hiukset, jotka on yleensä harjattu sivujakaukselle. Otsatukka on päässyt kasvamaan aika lailla pois, muttei vielä yllä poninhännälle, hädin tuskin korvien taa, joten se tuppaa välistä tulemaan silmille. Silmät ovat kenties huomiota herättävin ja erikoisin asia Opalin ulkonäössä. Vasen silmä on aivan normaali, väriltään koivunvihreä. Oikea silmä taasen on aika lailla erikoinen: iiris on väriltään taivaansininen, pupilli jonkin verran iiristä vaaleampaa sinistä. Oikeasta kulmasta katsottaessa silmänvalkuaisessa voi nähdä kullankeltaista halkeamia muistuttavsa kuviota. Tähän on syynsä, noidan loitsu kun sokeutti tytön oikean silmän.

Vaatepuolella Opal suosii suht tummasävyistä pukeutumista. Yleensä hänen yllään näkee mustat urheiluhousut, harmaan lyhythihaisen paidan varustettuna tekstillä Fuck off ja mustan hupparin, jonka selkään on printattu valkea lohikäärmesiluetti. Vaatetus toki vaihtelee, vaikkakin tyyli pysyy samanmoisena: hupparit, printtipaidat ja urheiluhousut, säällä kuin säällä.
Vasemmassa ranteessaan hän pitää lähes aina tummanharmaata rannesuojaa, saman käden etu-
ja keskisormeen on hyvin usein viritelty hiuslenkkejä apuna käyttäen kiinni sormisuoja, sekin jousiampujan varusteita. Kenkinään tyttö käyttää mustia, hiukan kulahtamaan päässeitä maihareita. Kylmillä säillä, silloin kun paksuinkaan huppari ei riitä pitämään kylmyyttä poissa, hän vetää ylleen mustan huopatakin.

Eläinmuodosta asiaa: Opal on eläimenä musta pantteri. Kokoa eläimellä on pituudessa ilman häntää 180 senttiä, hännän kanssa 290 senttiä. Säkäkorkeutta löytyy 90 senttiä.

If you can't catch a wave then you're never gonna ride it
You can't come uninvited
Never gonna give in
never gonna give it up, no
You can't take me
I'm free

Taidot: Muodonmuutoskykyhän Opalilla on: eläinmuodon virkaa toimittaa pantteri. Tyttö ei vielä aivan hallitse muodonmuutostaan, vaan esimerkiksi voimakkaat tunteet tai säikähdys voivat laukaista muutoksen. Eläinmuodon ominaisuuksia on Opalilla myös ihmishahmossaankin: pantterin sulava ketteryys ja hiljaisuus, kissaeläimen ruumiinvoimat ja jonkinmoinen pimeänäkö löytyvät, samoin kuin kyky äännellä muutoseläimensä tavoin.
Sekä eläin- että ihmismuodossaan Opal ymmärtää varislintujen raakuntaa jonkin verran, ihmismuodossa kielitaito on hatarampi. Jonkinmoinen jutustelu niiden kanssa onnistuu, ihmismuodossa varsin vähäisesti, eläinmuodossa paremmin, mutta silloinkaan ei kovin hyvin. Isojen kissaeläinten kanssa juttelu sujuu ihmisenä paremmin kuin lintujen kanssa juttelu, vaikkei Opal siitäkään kaikkea älyä.
Enkeligeenien ja noitageenien puolesta Opalilla on muuan erikoinen ominaisuus: hän on immuuni bansheen huudolle, mitä nyt kova ääni ottaa korviin. Mitä heikommassa hapessa hän on, sen heikompi tämä immuniteetti on. Enkeligeenit sen lisäksi parantavat naarmut ja pienet haavat ynnä mustelmat nopeasti, noin kymmenessä tunnissa, isommat haavat parantuvat normaalia tahtia mutta arpikudosta ei muodostu.
Jousiammuntaa pienestä pitäen harrastanut Opal on kehittynyt lajissa oikein hyväksi ja käsittelee jousta taitavasti. Lintutarhalla kasvanut hybridi osaa hoitaa niin murtuneen siiven kuin puusta pudonneen poikasenkin, sekä osaa käsitellä tirppoja suht hyvin.

Fuck you
Fuck you very, very much
Cause we hate what you do
And we hate your whole crew

Menneisyys: Opal syntyi Skotlannin Aviemoressa, enkelin ja muodonmuuttaja-noitahybridin lapsena. Tyttöä hoiti pääosin hänen isänsä, hybridi Joshua Graywood. Enkeliäiti Daphiel ei liiemmin ollut läsnä tytön elämässä, täytyihän hänen hoitaa työnsä, saattaa sieluja tuonpuoleisen porteille. Opalin ollessa neljän vanha äiti jätti perheensä kokonaan, varsin vastentahtoisesti, mutta jätti kuitenkin. Syynä tähän ei suinkaan ollut piittamattomuus tai vastaava, ei suinkaan. Daphiel pelkäsi asettavansa perheensä vaaraan, jos tavalliset kuolevaiset sattuisivat näkemään hänet Joshuan ja Opalin seurassa, eikä näinollen uskaltanut enää vierailla maan päällä. Niin Opal jäi kokonaan isänsä vastuulle, Daphielin lapselleen muistoksi antama siipisulka korurasiassa lipaston laatikossa.

Joshualla oli lintutarha, Graywood Birdie Castle nimeltään, jonka vieressä Graywoodien kotitalokin sijaitsi. Tarhalla muun muassa hoidettiin loukkaantuneita tirppoja ja orpoja linnunpoikasia, sekä koulutettiin metsästyshaukkoja ja kirjekyyhkyjä. Pienestä pitäen Opal vietti aikaa tarhalla, ja kun ikää oli kertynyt tarpeeksi, hän alkoi avustaa isäänsä ja tarhan työntekijöitä lintujen hoidossa, muun muassa hoitamalla linnunpoikasia ja ruokkimalla lintuja. Pääsipä hän myös auttamaan vammojen hoidossa ja haukkametsästys- ja kirjekyyhkykilpailuissa, joihin tarhan linnut satunnaisesti osallistuivat.

Kotona ja harrastuksissa asiat sujuivat suht hyvin, koulu olikin eri asia. Opal ei ollut laisinkaan suosituimmasta päästä. Kyllähän hänellä muutamalla ensimmäisellä luokka-asteella oli kavereita, mutta vuosien myötä he jättivät tytön. Ja vähitellen porukasta ulos jättäminen, kiusaaminen otti uuden muodon. Nyt se oli sanallista, joskus ruumiillistakin: haukkumista, huutelua, tönimistä sun muuta. Opalia haukuttiin muun muassa kanalatytöksi, hänen erikoista puheääntään pilkattiin, erivärisiä silmiä ivattiin...kyllähän se söi itsetuntoa ja kasvatti tytön inhoa kiusaajiaan kohtaan. Ei hän kotona uskaltanut taikka viitsinyt asiasta kertoa, olihan isällä paljon tekemistä kodin ja lintutarhan asioiden kanssa. Niin kiusaaminen pääsi jatkumaan.

Opalista tuli syrjäytynyt yksilö, kiusaajiaan varova ja muista eristäytynyt seinänvarsillanotkuja, joka kohdisti koulussa kaiken tarmonsa hyvien numeroiden saamiseen. Siinä missä muut viettivät vapaa-aikaa yleensä kavereiden kanssa, Opal vietti sen joko kotonaan, tarhalla tai harrastustensa, jousiammunnan ja maalaamisen parissa. Aikaa kului, kiusaaminen jatkui ja muuttui pahemmaksi. Tönimisestä siirryttiin potkiskeluun ja lyömiseen, koululaukun viskomiseen lammikoihin ja talvisin naaman lumipesuihin soransekaisella lumella. Enkeligeenit paransivat haavat ja mustelmat nopeaan, henkisiä vammoja eivät. Viha ja inho kiusaajia kohtaan kasvoi ja kasvoi, kunnes alkoi purkautua ulos vähän kerrassaan. Lyöntiin vastattiin lyönnillä, potkuun potkulla, ivaan ärinällä - muodonmuutoskyvystään tietämätön Opal alkoi oppia äänenkäytön salat -, lumipesusta riistäydyttiin irti. Kun voimakas ja ärhäkkyytensä löytänyt kiusattu alkoi käydä liian hankalaksi, etsivät kiusaajat helpomman uhrin.

Irlantilaistyttö Emily Fry tuli uutena kouluun Opalin käydessä viimestä ensimmäisen asteen luokkaansa. Arka, silmälasipäinen punapää oli maanmainio kiusaamisen kohde. Aikansa sitä menoa seurattuaan Opal päätti panna jutulle pisteen. Kun Emily eräänä päivänä joutui taas tönimisen ja huutelun kohteeksi, lampsi hybridi myrskyn merkkinä paikalle ja hätisti kiusaajat tiehensä maihareilla varpaille polkien ja kovaan ääneen ärhennellen. Niin Emily sai toisesta tytöstä suojelusenkelin - ärhäkän, teräväkielisen, mieluusti Fuck off-paitaa käyttävän suojelusenkelin. Opal lyöttäytyi aamuisin koulumatkalla Emilyn seuraan, oli koulussa välitunnit punapään seurassa, kulki osan kotimatkasta samaa tahtia ja piti huolen, etteivät törpöt kiusaajat pääsisi häiriköimään. Tytöistä tuli tiiviisti yhteenhitsautunut kaksikko, vartija ja vartioitava.

Angel
Take me to a better place, where I see those brighter days
Angel
We'll seize the day and break away
My angel

Toinen aste alkoi, tyttöjen tiet erosivat luokkien osalta. Muuten homma jatkui kuten ennenkin, yhteisistä koulumatkoista ja välitunneista oli tullut rutiini. Suuremmassa koulussa oli totta kai enemmän porukkaa kuin aikaisemmassa koulussa ja alakoulun luokka oli sekoittunut ja vaihtunut - sanomattakin selvää, että Opalille ja Emilylle alkoi löytyä muutakin seuraa kuin toisensa. Uusia kaverisuhteita syntyi, Emilyn itsevarmuus kasvoi ja Opal alkoi hiljalleen muuttua sosiaalisemmaksi. Enää hän ei vahtinut punapään selustaa niin paljon kuin aiemminkin, eikä Emily enää hakeutunut niin hanakasti tummatukan seuraan. Hitaasti mutta varmasti he alkoivat kasvaa erilleen.

Eräänä syyspäivänä tuli yllättäen tarvetta taas puolustaa Emilya: kiusaajat päättivät koettaa onneaan koulupäivän jälkeen ja onnistuivat viskaamaan punapään koululaukun lätäkköön. Kauempaa ohi kulkenut Opal näki tilanteen ja kuten kerran aiemminkin, kirmasi apuun. Tilanne kärjistyi huudosta, kiroilusta ja keskisormien heiluttelusta tappeluksi. Olipa Opal kuinka vahva hyvänsä ja tarkka varpaillepolkija, ja yrittipä Emily kuinka mätkiä kiusaajapoppoon jäseniä likomärällä koululaukullaan puolustautuakseen, jäivät tytöt pian alakynteen. Silloin pitkään uinunut, vihantunteen herättämä muodonmuutoskyky päätti muuttaa Opalin pantteriksi. Muutostaan tyttö itse ei aluksi tajunnut, ihmetteli kovin että miksi muut lähtivät kauhistuneina pakoon. Mustien, pörröisten pantterintassujen aiheuttama säikähdys muuttti hänet taas ihmiseksi. Panikoiva ja puolishokissa oleva tyttö pakeni kotiinsa.

Joshua-isä rauhoitteli tytärtään parhaansa mukaan ja selitti, mistä oli kyse. Opal oli sittenkin muodonmuuttaja, vaikka kyky oli uinunut pitkään, ja nyt he olivat pahassa pulassa. Pantteriksi muuttunut tyttö oli vaarassa, Joshua oli vaarassa, tarha oli vaarassa...piti keksiä jotain. Isäukko päätti lähettää tyttärensä turvaan, jonnekin, minne tavalliset kuolevaiset eivät pääsisi. Daphielilta hän oli kuullut Vechnostin ulottuvuudesta. Siellä Opal olisi turvassa, hän käsitti. Välittämättä siitä, että tyttö ei pääsisi enää takaisin kotiin hän kertoi tyttärelleen sen, minkä tiesi tuosta toisesta ulottuvuudesta, komensi pakkaamaan ja hyvästeli hänet kyynelsilmin, kun Opal lähti kotoa, lopullisesti.

Hiljaa varjoissa hiipien, metsiin kätkeytyen Opal vaelteli aikansa ympäri ämpäri, koettaen löytää rauniot, joista isä oli kertonut. Ja kun nuo kylmät, sateiset rauniot eräänä päivänä paljastuivat puiden lomasta, tyttö ei oikein tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Joten hän teki kummankin yhtä aikaa. Tunnepurkaus luonnollisesti muutti hänet elukaksi, ja kun ei ihmismuotoonsa takaisin päässyt niin lähti kuljeskelemaan raunioilla pantterin hahmossaan. Aikansa talsittuaan huomasi hän muuannen tummapukuisen naishenkilön kasveja poimimassa. Tyttö ajatteli kysellä naiselta ulottuvuudesta ja pysähtyi yrittämään muodonmuutosta, kun nainen päätti käydä kissapedon kimppuun, vaikkei Opal mitään uhkaavaa ollut tehnytkään. Nainen - noita ilmiselvästi - hyökkäsi taikakeinoin, latasi ikävän loitsun kissaeläintä kohden ja katosi paikalta jättäen etutassut silmille painaneen muodonmuuttajan volisemaan kivusta.

Kivusta ja taian aiheuttamasta toisen silmän sokeuden huomaamisen aiheuttamasta paniikista selvittyään Opal jatkoi päämäärätöntä kuljeskeluaan. Aikaa vieri, talvi saapui ja lumi satoi maahan. Kuolemansuon liepeille eksynyt tyttö kuuli talvi-illan hämärässä hätääntynyttä raakuntaa pensaikosta. Pensaikosta löytyi korppi, oksiin sotkeutuneena ja siipi luonnottomasti vääntyneenä. Kaikeksi onneksi Opal oli kasvanut lintutarhalla ja näinollen osasi käsitellä korppia, joka ihme kyllä ei tuntunut pelkäävän häntä. Kaiketi otus oli ollut jonkun lemmikki, tai vaistosi hyväntahtoiset aikeet. Opal päätti jäädä hoitamaan lintua, kunnes sen siipi olisi terve. Aikaa vieri, Satakieleksi ristityn tirpan murtunut siipi tuli kuntoon ja Opal lähti jatkamaan matkaansa. Hilpeästi vislaileva ja ties mitä muita ääniä päästelevä lintu ei selvästikään tahtonut jättää hyväntekijäänsä, vaan lähti mukaan. Eipä Opalilla mitään sitä vastaan ollut, joten Satakieli sai kulkea mukana. Kevään tullen kaksikko päätyi kuljeskelemaan suolle. Sieltä löytyi mukavan oloinen mökkerö, jonne korppi ja tyttö päätyivät muuttamaan mökin osoittautuessa hylätyksi.

I gotta fight another fight
I gotta fight with all my might
I'm getting out, so check it out
you're in my way
Yeah, you better watch out

Muuta: Skotlannista kotoisin olevan Opalin puheessa kuuluu vahva skottiaksentti. Aksentin lisäksi tytön puheesta pitänee kertoa muutama seikka: hänellä on taipumus sorauttaa ärriä ja sihauttaa ässiä, johtuen muutoseläimen äänivalikoimasta ihmishahmossakin. Hänen äänensä noin niinkuin muuten on nuoren tytön ääneksi erikoisenpuoleinen, jopa outo, Opalin ääni kun hyppii kuin äänenmurrosta potevalla teinipojalla. Jo valmiiksi matalahko ääni voi hypätä välistä kimeäksi kuin pikkutytöllä, tai möreäksi kuin pari olutta ottaneella motoristilla. Tähän kun lisätään vielä suuttumuksen yhteydessä kuuluva ärinä ja sähinä niin sekametelisoppa on valmis.

Opalin koti sijaitsee Kuolemansuolla. Korkeiden tolppien varassa nököttävä pieni mökki toimii asumuksena tytölle ja hänen korppiystävälleen. Se on rakennettu hassusti keskellä upottavaa rämettä olevalle pikkuiselle läiskälle kiinteää maata, lammen yli johtaa pitkospuut mökin portaikolle. Oikeastaan mökki on vain yksi huone, yhdistetty ruokailutila, keittiö, olohuone ja eteinen. Peräseinällä on suttuisenvihreällä verholla eristetty soppi, jonne on kasattu erinäisiä tyynyjä ja huopia sängyksi. Talo on yleensä sotkuisenpuoleinen; astiat lojuvat pöydillä, lattia on värjäytynyt kirjavaksi maalitahroista ja korpinsulkia ja -untuvia on siellä, täällä ja tuolla. Linnunjätökset sentään siivotaan heti, kun mokomia ilmestyy.

Niin, korppi. Saarella Opalin ainut perheenjäsen on suuri korppi, Satakieli nimeltään, tutummin Satanen taikka Sata (engl. Nightingale, Gale, Galey). Kokoa löytyy pituudessa sen 70 cm, siipien kärkiväli on lähestulkoon linnun pituus kaksinkertaisena. Väriltään lintu on kiiltävänmusta, mitä nyt oikeanpuoleisen siiven yksi käsisulka on väriltään valkoinen. Satakielellä on laaja äänivalikoima: korppien normiraakunnan sun muun ääntelyn lisäksi se muun muassa matkii teepannun vislausta, huilun ääntä, pikkulintujen visertelyä, oveen koputusta... Opal yrittää noin niinkuin huvin vuoksi opettaa korppiystäväänsä puhumaan. Fiksu otus on oppinut tokaisemaan "hei", sanomaan lempinimensä, "Sata", sekä "hiiohoi" - puheopettajansa höhlää ääntä ja puhetapaa siinä samalla matkien.

Sikäli ironista, että Opal ei osaa luottaa noitiin, taikka velhoihin, onhan hän itsekin osaksi noita: isän puolen isovanhemmista tytön mummo oli noita, ukki taasen muodonmuuttaja. Tosin hän ei koskaan päässyt kumpaankaan heistä tutustumaan, isovanhemmilta kun lähti henki jo ennen tytön syntymää.
Enkeliäidistään Opal ei muista paljoakaan, himmeitä muistikuvia vain. Tytön suurin aarre on parin-kolmenkymmenen sentin mittainen, hohtavanvalkea sulka, enkeliäidin siivestä, jota hän säilyttää pitkänmallisessa, pahvisessa korurasiassa lipaston laatikossa.

They laugh at me, because I'm different. I laugh at them, because they're all the same.

Vastaus:

Päivitän!

Nimi: Wompatti

31.07.2017 15:58
Nimi: Beatrice Eliza Jackson (Kuva: http://u.kahvipaketti.com/u/89208637131.png )
Kutsumani: Bea
Laji: Muodonmuuttaja->Lohikäärme (Kuva: http://u.kahvipaketti.com/u/50389828206.png )
Syntynyt: 13.2.1850, mutta muistuttaa ulkoisesti vain parikymppistä nuorta naista.
Sukupuoli: Nainen

Luonne: Bea on yleisesti rento ja tyyni persoona joka suuttuu vähästä ja tulee tiettyjen ihmisten kanssa hyvin toimeen. Hän on rohkea, muttei kuitenkaan käyttäydy päättömästi ja tee typeryyksiä. Hänellä on vain muutama pelko, joista yksi on olla kuolleiden ympäröimänä. Nainen on valmis auttamaan hädässä olevia. Ystäviä hänellä on kuitenkin vähän, johtuen hänen ennakkoluuloistaan ja epävarmuudesta uusia ihmisiä kohtaan. Bea kyllä kykenee olemaan tuntemattomien ihmisten seurassa, mutta on silloin hyvinkin kireä ja vähäsanainen. Beaticen luottamusta edellämainituista syistä on vaikea voittaa puolelleen, joten jos tässä epäonnistuu, voi unohtaa täysin salaisuudet ja luottotiedot. Mutta onnistuessaan saa rinnalleen mahdollisesti elinikäisen ystävän, joka sekä suojelee, että pitää synkimmätkin salaisuudet sisällään.
Nainen on taitava valikoimaan ihmisistä juuri ne, joista uskoo olevan eniten hyötyä ja joihin voi myöhemmin luottaa ja pitää ystävinään. Joten jos haluaa tämän neidin ystäväpiiriin, kannattaa odottaa Bean aloitetta.

Mitä luonteeseen tulee, hän on osittain lohikäärmeeksi yllättävän tyyni ja huumorintajuinen persoona, joka tykkää pitää hauskaa ystäviensä kanssa, tietyissä rajoissa kuitenkin. Bilehileeksi häntä ei kuitenkaan voi kutsua. Bea ei oikein ikinä ole tykännyt suurista tapahtumista, kovistä äänistä tai valtavista ihmismassoista. Nämä seikat saavat hänet ahdistuneeksi, ja halu päästä pois, kauas pois, vain kasvaa. Tämän takia hän kannattaa pienimuotoisia juhlia, eikä mielellään lahde suuriin tapahtumiin, jos niitä nyt ikinä ilmenisikään.
Hän on sisimmissään kuitenkin hyvin tempperamenttinen ja täynnä energiaa, vaikkei aina sitä näyttäisikään. Parisatavuotinen elämän antama kokemus on juurtunut Bean muistiin, ja ymmärtää olla tekemättä tiettyjä virheitä toistamiseen. Kokemus on tehnyt hänestä myös erittäin älykkään yksilön, vaikka sitä ei aina huomaisikaan.

Bean tyyneys perustuu hänen taitoon olla välittämättä pilkoista ja pysymällä rauhallisena. Tosin, täytyyhän jokaisella rauhallisellakin eliöllä olla huonoja päiviä. Jos nyt huonojen päivien yleisyyttä keskiarvolla mitattaisiin, tulos päätyisi noin kertaan-kahteen kuussa. Näinä harvoina päivinä Beaa ei edes kannata koettaa lähestyä, sillä hänen mieli on hyvin ailahtelevainen, ja saattaa herkästi suuttua, pahimmassa tapauksessa muuttua tahdotta lohikäärmeeksi.
Vaikka Beatricsen suututtaminen on hankalaa, voi olla olemassa sekin riski, että onnistuu. Usein ärsyttäjä on puhunut sivu suunsa, liittyen joko hänen menneisyyteensä tai muuten vain johonkin hyvin yksityiseen asiaan. Suuttuessaan häntä voisi kuvailla aikapommiksi; mitä enemmän ärsyttää, sitä vähemmän aikaa mittarissa näkyy. Ja kun aika on lopussa, edessä on räjähdys, joka johtaa joko tappeluun, tai kärventymiseen hengiltä. Ja koska Bea on harrastanut nuoresta pitäen taistelu-ja itsepuolustuslajeja, on hänellä usein ylivoima käsikähmässä. Usein jonkun muun täytyy irroittaa Bea toisesta osapuolesta, tai toinen vaihtoehto on, että vastustaja joko menettää tajuntansa tai luovutta

Ulkonäkö: Bea on keskiverto naisen pituinen ja sporttisella tavalla lihaksikas ja voimas. Pituutta hänellä on suunnilleen 170cm. Bean iho on sävyltään hyvinkin vaalea, joka tuo mieleen pohjoismaiden asukit. Hänellä ei oiken ikinä näy rusketusta, muttei häntä voi kutsua kalpeaksikaan. Naisen jalat ovat hiukan normaalia pidemmät, mutteivät silmiinpistävän kummalliset. Hänen normalaaipituiset käsivarret kiinnittyvät pehmeästi olakapäihin. Bean hartiat kulkevat pehmeässä kaaressa kummallekin sivuille hänen siroa mutta voimakasta kaulaa. Beatricsen solisluut näkyvät kummallisen selkeästi, samoin lapaluut. Hänen kaulaansa kiinnittyy pyöreän mallinen, mutta siro pää. Bean harmaansiniset, hiukan suurehkot silmät sijaitsevat suunnilleen keskellä päätä, missä niiden pitääkin sijaita. Hänellä on tuuheat ja keskipitkät ripset, jotka ovat niin tummat, että näyttäisi melkein siltä, että niissä olisi ripsiväriä. Bealla on tummat, melkein mustat kulmakarvat. Hänellä on on hiukan terävä ja siro nenä, jonka alapuolella on punertavat huulet. Kokonaisuuden kruunaa kauniit tuuheat ja vaaleat hiukset jotka laskeutuvat kevyeinä, lähes huomaamattomina laineina alas, lähelle selkärangan puoltaväliä. Usein Bean hiukset ovat kuitenkin siistillä poninhännällä tai letillä.
Beatrice kulkee aina suorassa, ja joustavin askelin. Hänestä ei heti huomasi, että toisessa muodossa hän onkin suuri, usean aikuisen norsun painoinen lohikäärme.

Lohikäärmeenä Bean ulkomuoto muuttuu täysin. Hänestä kasvaa suuri, vaaleanharmaa, melkein valkoinen lohikäärme, jonka hiukan tummempien siipien kärkiväli on lähelle kahtatoista metriä. Pituutta tällä on lähes kymmen metriä, josta melkein puolet kuuluu paksuun häntään, joka kapenee kuin piikikkääksi ruoskaksi päätyä kohti. Bean pää muistuttaa huomattavan paljon kotkan ja suuren käärmeen pään sekoitusta. Jalat ovat pitkät ja lihaksikkaat, varustettuina terävillä ja pitkillä kynsillä. Koko matkan päästä hännänpäähän asti, kulkee selkää pitkin teräviä, kooltaan vaihtelevia piikkejä. Vatsapuolta ja kaulaa suojaa panssarilevyjä muistuttava vaalea rivistö, joka jatkuu häntään asti.

Bean vaatetus on usimmiten vaaleaa, tai joskus lähes mustaa. Mutta räikeitä vaatteita hän ei ikinä käytä. Usein hänellä näkee pastellisävyisiä paitoja taikka vain ihan valkoista tai hyvin vaaleanharmaata. Paidat ovat usein joko hihattomia, tai lyhythihaisia t-paitoja. Housut ovat usein joko joustavaa ja harmaata tai mustaa 'farkku' kangasta, tai mahdollisesti beigeä tai vaaleanruskeaa housukangasta. Mutta tärkeintä Beatricselle on vaatteiden sopiminen yhteen ja niiden joustavuus yllä. Turhan räikeyden Bea unohtaa suosiolla. Kengät ovat usein hiukan kuluneet tummat lenkkarit.
Koruja Bealla on vain yksi. Lohikäärmeen muotoinen puhdasta hopeaa oleva koru, jonka silmän paikalla kiiltelee kauniisti hiottu pieni rubiini.

Taidot: Bea kykenee muuntautumaan suureksi, vaaleaksi lohikäärmeeksi. Lohikäärmeenä hän kykenee syeksemään tulta valatavasta kidastaan, ja myös kestää tämän lämpöä. Ihmismuodossa Beatrice kykenee kestäään jonkin verran lämpöä ja tulta, ilman vakavia vammoja, vaikka se nuolisi hänen ihoaan. Kummallista kyllä, Bea kykenee myös aistimaan loistavasti toisen pelon, melkeinpä haistamaan. Tarkka haju-ja kuuloaisti on jäänyt hänelle muodonmuuttamisesta. Näkö ei ole ehkä parhaimmasta päästä, mutta hän pärjää ilman laseja ja pystyy aistiensa varassa selvittämään tiensä ulos pimeässäkin.
Beatrice ei ikinä ole ollut mikään mestari uimari, ja tykkää vedestä oikeastaan vain juoma-ja pesytymiskäytössä. Hän on taitava kulkemaan hiljaa ja joustavin askelin pimeässä metsässäkin ja on erinomainen jousipyssyn käyttäjä sekä veitsenheittäjä. Lähitaistelussa hän pärjää oikeastaan vain ja ainoastaan itsepuolustus taitojensa ansiosta.

Menneisyys: Beatrice syntyi tuulisena yönä Lohikäärmevuorile, kauas pohjoiseen, paikkaan, josta kukaan muu, kuin siellä asuneet eivät tienneet mitään. Hänen äitinsä oli kaunis, vaaleahiuksinen nainen ja muistutti kovasti lastaan. Ainut ero oli vain, että hänellä oli vihreät silmät. Bean isä oli komea tummatukkainen mies, jolta hänen esikoinen oli perinytkin silmänsä. Kummatkin vanhemmista olivat muodonmuuttajia. Lohikäärmeitä. Koko vuoren juurella elelevä kylä iloitsi tuoreiden vanhempien puolesta. Koko kylään ei ollut kahtenakymmenenä vuonna syntynyt yhtään lasta.
Monta onnellista vuotta perhe eleli rauhassa omassa pikku mökissään kaukana ihmisten murheista. Bea kasvoi kovaa vauhtia, ja muistutti nyt neljävuotiasta ihmislasta. Nimittäin ennen täysi-ikäiseksi tulemista, lapset kasvoivat normaalia vauhtia, riippumatta siitä, olivatko he osittain lohikäärmeitä.
Eräänä kauniina elokuisena iltana, vuonna 1855, Bellan ollessa viisivuotias, tapahtui hirveitä. Ulkoa mökistä kuului kauhunkiljahduksia ja rääkynää. Tietenkin Bean isä, urhea mies, meni ulos katsomaan mitä tapahtui. Kolme suurta laivaa miehistöineen oli löytänyt salaisen saaren. Maaginen suojakenttä, joka oli pitänyt saaren piilossa tavalliselta kansalta, oli selvästi rauennut. Syytä ei ikinä saatu tietää, mutta kylä oli kaikesta huolimatta suuressa vaarassa. Laivasta valui kuin virtana haarniskoihin pukeutuneita ihmisiä. Joillain oli miekkoja lepäämässä lonkaa vasten, ja joillain suuria revolverejä ja kiväärejä. Osalla jopa hevosia ratsuinaan. Koko kylä katseli kauhun vallassa kuin sotilaat muodostivat ryhmiä ja aloittivat valloituksen. Jos Lohikäärmesaaren asukit olisivat silloin puolustautuneet, olisivat he mahdollisesti pelastaneet niin itsensä kuin saarensa. Osa muodonmuuttajista muuttivat muotoaan ja lensi pakoon, osa jäi puolustamaan maatansa, kuten Bean isä teki. Jopa saaren suurimmat lohikäärmeet, nämä aidot yksilöt, jotka tavallisesti vähät välittivät tapahtumista, ryhtyivät sotimaan. Mutta kaikesta huolimatta joukot joutuivat perääntymään monen verisen tunnin kuluttua. Ihmiset olivat vähentyneet kolminkertaisesti enemmän kuin Lohikäärmevuoren asukit, mutta kukistettuaan saaren päällikön, hyökkääjät voittivat. Osa muodonmuuttajista ja lohikäärmeistä ehtivät paeta, kun osa jäi kiinni, ja tästä osasta suurin osa teloitettiin. Sodan aikana Bean äiti oli kätkenyt lapsensa, ja kun sotilaat saapuivat Bean sortuneelle kotitalolle hakemaan hänen äitiään ja pidättämään häntä, he eivät löytäneet Beaa. Monen tuskaisen tunnin, kenties päivänkin päästä pieni lapsi kuuli laivojen lähteneen. Beatrics nousi hiljaa ylös piilostaan ja kurkisti ulos. Koko kylä oli raunioina. Siellä täällä paloi vielä liekkejä, ja koko maa tuntui olevan täynnä haarniskoilla peitettyjä ruumiita. Yksi laivakin oli kaatunut, ja paloi nyt hiljakseen loppuun. Kun Bea uskaltautui tutkimaan, hän huomasi suuren kehon jättämän raahausjäljen maahan. Sen täytyi olla kuollut lohikäärme, joka oli viety pois. Tämän hän sentään ymmärsi pienillä lapsen aivoillaan. Hetken vain seistyään Bea muisti vanhempansa ja alkoi huudella näitä epätoivoisasti, tietämättä näiden kuolemasta. Hän lopetti vasta kun oli haravoinut koko saaren lyhyillä jaloillaan ja huutanut kurkkunsa kuivaksi. Hetkeäkää ajattelematta pieni lapsi kaatui maahan vollottamaan surkeana. Kauaa hän ei kuitenkaan ehtinyt itkeä, kun tunsi jonkun tarttuvan pehmeällä ja lämpimällä kourallaan häntä hartiasta. Käsi auttoi hänet pystyyn ja ohjasi lähimmalle hökkelille. Mökissä haisi palanut puu ja lattiasta pöllyävä tuhka kutitti nenää. Käsi ohjasi Bean pehmeälle mutta noesta mustana olevalle sängylle. Hän kuuli kuinka joku kolisteli astioiden kanssa ja saikin huomata pian, että hänen käsiin laskettiin höyryävä soppakulho. Kun Bea oli syönyt omasta mielestä tarpeeksi, hänet peiteltiin, ja nukahti pian.

Bea heräsi seuraavana aamuna astioiden kilinään ja katseli ympärilleen. Hetken hän luuli nähneensä äidin keittiönpöydän ääressä syömässä ruisleipää ja juovan kahvia. Mutta samassa kaikki muistui pienen Bellan mieleen. Häntä ei jostain syystä enää itkettänyt, vaan hän raahautui pöysän ääreen ja käänsi katseensa iäkkääseen rouvashenkilöön. Vanhus hymyili lempeästi, ja ojensi Bealle leipää, jonka oli voidellut valmiiksi. Bea otti hämillään leivän vastaan ja maistoi sitä. Se oli herkullista! Vasta syötyään koko leivän, hän katsoi mummelia ja uskaltautui kysymään hänen nimeä. Mummeli hymyili ja vastasi 'Olen Maya. Vanhempasi toivoivat että ottaisin sinut hoiviini jos heille sattuisi jotakin. No, pyyntö täytetty. Sinä asut tästä lähtien minun luonani. Siihen asti, että löydämme sinulle turvapaikan'. Bea nyökkäsi vain ja jatkoi aamupalan syöntiä. Siitä asti kaksikko asui yhdessä, auttelivat toisiaan ja pitivät sillointällöin hauskaakin.

Oli kulun kolmenkymmentä vuotta Bellan vanhempien surmasta ja muutosta Mayan luokse. Bean syntymäpäivän aattona, kylmänä talvipäivänä, Maya koputti ottolapsensa oveen. Hän kertoi löytäneensä Bealle paikan asua, kehittyä ja elää onnellisena, turvassa pahuuksilta. Bea suostui ja ryhtyi pakkaamaan, ja puolen tunnin päästä hän olikin lähtövalmis. Matkasta tulisi pitkä. Joten vasta kuukauden kuluttua, etsittyyän Mayan kanssa pääsyporttia turvapaikkaan se löytyi. Meren kymmenet ylittämiset, kävelyt aavikolla, ja puuduttavat patikoinnit eivät olleet valuneet hukkaan. Itkuntäyteisen hyvästien jälkeen kaksikko erosi, ja Bea pääsi vihdoinkin turvaan. Ennen eroaan Mayasta, hän oli luvannut pitää hänet ikuisesti mielessään ja toivoi hänelle kaikkea hyvää. Mutta Mayalla oli jotakin annettavaa sanojen lisäksi. Hän lahjotti oman hopeakaulakorun, jonka päässä kimmalteli hopeainen lohikäärme, ja sanoi sen kuuluneen ennen Bean äidille.

Noin kuukausi muuton jälkeen, hän sai tietää vihdoin voimistaan. Voimistaan muuttua lohikäärmeeksi, tuoksi ihmeelliseksi otukseksi.

Muuta: Bea asustelee omassa, mukavassa talossaan yhden kapean ja kirkkaan joen lähellä, hiukan syrjäseudulla. Talosta johtaa noin kahdenkymmen metrin pituinen kivipolku joesta haarautuvalle purolle, jonka vesi on aina puhdasta ja kirkasta. Hänen talon pihalla kasvaa muutama puu ja pieni lampi on reunustettu vaaleilla ja sileillä pikkukivillä.

Bean mielipide Vecnostiin on pelkkää positiivistä plussaa. Täältä hän löysi turvallisen ja pysyvän kodin, ja saa olla kaikessa rauhassa ja peittelemättä juuri se henkilö joka haluaa olla.

Vastaus:

Pahoittelen todella paljon, että vastaamisessa on kestänyt näin järkyttävän kauan!! Hahmosi tiedot ovat oikein hyvät, tervetuloa mukaan! Sukella rohkeasti roolipelin ja chatin maailmaan. Lisään hahmosi tiedot vähän myöhemmin, jahka minulla on paremmin aikaa ja olet ehtinyt jo roolata muutamaan kertaan :)

Nimi: Frosty

04.07.2017 01:26
Nimi: P-67NFC2 Coal
Kutsumanimi: Coal
Laji: geenimanipuloitu
Syntynyt: 17.5.2001
Sukupuoli: nainen

Stamp on the ground
Jump, jump, jump, jump
Moving all around
Tep tep da dow

Luonne: Coal on varsin energinen persoona, ylivilkas ja kuin kissa pistoksissa. Hän liikkuu oikeastaan jatkuvasti, energiaa tyttösellä on niin paljon ettei hän yksinkertaisesti kykene olemaan aloillaan. Paikallaan olo tuottaa hänelle tuskaa ja on hyvin hankalaa, kärsimätön ADHD:ta poteva geenimanipuloitu kiemurtelee ja vääntelehtii levottomasti eikä osaa olla ollenkaan paikallaan. Jatkuva liikkumisen tarve kuljettaa Coalia ympäri saarta puissa kiipeillen, ympäriinsä juoksennellen ja saaliita jahdaten. Illalla hän onkin jo niin väsynyt että uni tulee silmään oikeastaan heti kun ne painuvat kiinni, ja aamulla sama ralli jatkuu.

Coal ei viitsi murehtia tulevaa tai mennyttä, parempi keskittyä hetkessä elämiseen ja nauttia elämästä silloin, kun vielä voi. Hän antaa elämän viedä minne huvittaa eikä yritä yleensä tieten tahtoen muokkailla tulevaisuudennäkymiään, asiat tulevat jos ovat tullakseen ja niitä on turha murehtia. Poikkeuksiakin löytyy tietysti, jos tulevaisuus alkaa näyttää liian synkeältä, huoleton kissaneiti yrittää totta kai muuttaa sitä. Hän on huolettomuutensa ja ADHD:nsa puolesta varsin huono vastuunkantaja, jos hänen vastuulleen annettu asia ei jaksa kiinnostaa niin Coal viskaa sen syrjään ja siirtyy mielenkiintoisempiin asioihin, kuten jahtaamaan perhosia.

Kissaneidillä riittää kissamaisia luonteenpirteitä. Hän on itsenäinen persoona, joka ei tarvitse holhoojaa ja joka pärjää itsekseen ja on aina omilla teillään. Tyttönen on vapaan elonsa aikana oppinut siihen, että hän saa liikkua missä huvittaa ja tehdä, mitä huvittaa eikä ole iloinen jos hänen menemisiään ja tulemisiaan aletaan rajoittamaan. Mukavuudenhaluakin häneltä löytyy, Coal rakastaa lämpimiä paikkoja ja sitä, kun joku rapsuttaa ja paijaa ja muutenkin pitää hyvänä, silittelee kuin kissaa. Hän tosin häipyy lupaa kysymättä, jos tulee siihen tulokseen että silitykset riittävät, nyt on parempaakin tekemistä. Kehräys, sähinä ja mouruaminenkin kuuluvat tiiviisti tytön itseilmaisuun, vaikkeivät ne aivan samanlaista ääntelyä olekaan kuin kissoilla niin silti hän käyttää näitä ääniä. Coal on yöeläjä: silloin kun ei ole tullut päivällä purettua tarpeeksi virtaa niin se puretaan yöllä eikä välttämättä nukuta juuri lainkaan. Satunnainen unenpuute ei haittaa, päinvastoin, sehän vain lisää kissaneidin energisyyttä.

Coal on utelias persoona. Hän on jatkuvasti kyselemässä tarkentavia kysymyksiä, jos kokee sen tarpeelliseksi, kurkkii kivenkoloihin nähdäkseen, onko siellä mitään, laittaa muurahaisia seilaamaan lehdellä vesilammikossa nähdäkseen, uppoaako lehti öttiäisten painosta, ynnä muuta mukavaa. Kysymyksissään hän ei välttämättä ymmärrä, milloin menee turhan henkilökohtaisiin asioihin, joten hänen utelunsa voi mennä hyvinkin henkilökohtaisiin asioihin, jos on mennäkseen. Muutenkin hän osaa olla melkoinen pölkky ihmissuhdeasioissa, eihän hänellä ole niistä paljoa kokemusta. Yllättävää kenties, että kissaneiti loppujen lopuksi on varsin älykäs ja fiksu otus, jolla piisaa faktoja ja nippelitietoa eri asioista. Hän on aina valmis esimerkiksi väittelemään maapallon pyöreydestä, Coal kyseenalaistaa tämäntyyppisiä tieteellisiä faktoja mieluusti. Se ei ole hänelle ongelma.

Ikävuosiinsa nähden Coal on jälkeenjäänyt, sekä henkiseltä että fyysiseltä puolelta, geenimanipulaation sivuvaikutuksena. Kissamaisen leikkisä tyttö on aina valmis vaikkapa jahtaamaan lankakerää, oli leikkikaverina kuka hyvänsä, kuin pikkulapsi konsanaan. Siinä missä muut hänen ikäisensä potevat murrosiän tunnemyrskyjä sun muuta, on Coal vielä lapsi heihin verrattuna, vaikkakin itsenäinen kuin mikä. Silmät kirkkaina hän kyselee maailmasta, kasvattaen jo valmiiksi suurta tietomääränsä yhä entisestään. Surullista mutta totta, häneltä kyllä löytyy tieteellisiä faktoja vaikka sun mistä, mutta muille arkipäiväiset käsitteet saattavat olla hänelle täysin vieraita, kuten vaikkapa rusetti, kattila ja kaakeli. Sukulaissanastoa hän tuntee tuskin ollenkaan. Maailman avoimesti vastaanottava kissaneiti haluaa oppia ja tietää asioita, jotka muutkin tietävät ja näinollen hän kyselee, ärsyttävänkin paljon.

Coalilla on pitkä pinna. Hän ei suutu helpolla, suututusyrityksiin vastataan kummastuneella taikka oudoksuvallakin katseella. Siitä huolimatta hilpeänpuoleinen kissaneiti osaa myös suuttua. Suuttumuksensa Coal ilmaiseen kyyryllä asennolla, korvien hienoisella luimistuksella ja vihaisella sähinällä. Jos joku uskaltautuu kiukkuisen geenimanipuloidun lähelle rauhoitteluaikeissa, saa olla varuillaan, ettei saa kynsistä, tytöllä kun on taipumusta käyttää kyseisiä luonnollisia aseita suutuspäissään turhankin paljon. Myös silloin, jos Coal kokee olonsa uhatuksi, hän käyttäytyy kuin vihaisena, puolustautumista ajatellen parempi kuin paikallaan vapiseminen.

Pelosta puheen ollen, Coal pelkää harvoja asioita. Suojatussa laitosympäristössä eläneenä hän ei ole oppinut varomaan esimerkiksi avarilla paikoilla oloa ukkosella, huteriin puihin kiipeilyä, ei edes tulta - ne asiat, joita normaalissa ympäristössä kasvaneet osaavat varoa, ovat Coalille vain asioita siinä missä muutkin. Hän saattaa tasapainotella liukasta tukkia pitkin yli joen ihan vain huvin vuuoksi, mikä tosin ei hännän kanssa ole erityisen haastavaa, ajattelematta asiaan liittyviä vaaroja. Hän ei ole peloton, ei vaan ole oppinut varomaan samalla lailla kuin muut.
Toisinaan, jos kissaneiti kokee olonsa turhan uhatuksi, säikähtää pahoin, on peloissaan tai muuta vastaavaa, paniikkikohtaymus saattaa yllättää. Sydämen epäterveen nopea syke, tukehtumisen tunne ja huimaus ovat omiaan laukaisemaan Coalissa karmaisevan kuolemanpelon. Kohtauksesta selviäminen on joka kerta yhtä huojentavaa, koettu pelko purkautuu ulos vuolaana kyynelehtimisenä.

Coal tekee asiat mieluusti täysillä. Se pätee myös suruun. Jos suru kohtaa, hän on synkkä kuin sadepäivä. Kyyneleitä riittää, kissaneiti on masentunut ja suorastaan rypee murheessa. Toisinaan kissaneidin mielen valtaa surun kourissa tumma, inhottava itsetuhoisten ajatusten möykky, joka on jo muutaman kerran ajanut hänet vahingoittamaan itseään: kämmenien kynnenjäljet kertovat ikävää tarinaa. Ei hän varsinaisesti edes käsitä, että mitä tuli tehtyä, kunhan vain ajattelee, että kipu tuntuu hyvältä, kun masentaa. Lohdutusta hän ottaa ilomielin vastaan, jos sitä tarjotaan, sanat, läheisyys, lasi lämmintä maitoa, mikä vain kelpaa.

Are you blind when you're born? Can you see in the dark?
Would you look at a king? Would you sit on his throne?
Can you say of your bite that it's worse than your bark?

Ulkonäkö: Pienikokoiselta ja hoikalta Coalilta löytyy pituutta tarkalleen 162.4 cm ja painoa 45.3 kg. Kissaneidin ruumiinrakenne on hoikkuuden lisäksi enemmänkin jäntevä kuin lihaksikas, jaloissa tosin löytyy paljon ponnistusvoimaa. Geenimanipulaatiosta johtuen ruumiillinen kehitys on monta vuotta myöhässä, kasvupyrähdys ja naiselliset muodot antavat odottaa itseään. Kissamaisen sulavaliikkeisen ja notkean Coalin tauoton liikehdintä tuntuu olevan kuin nopeutetun tai chi-tekniikan harjoittamista, liikkeet tuntuvat sulautuvan yhteen ja on hiukan hankalaa sanoa milloin yksi loppuu ja toinen alkaa.

Kissaneidin kasvonpiirteet ovat varsin pehmeät ja lapsekkaan pyöreät. Ihonväri hänellä on vaalea pienillä tummemmilla pisteillä ympäri kehoa, vasemmanpuoleista ohimoa pitkin kulkeva pitkä arpi ja kämmenissä olevat pienemmät arvet ovat oikeastaan valkoisia. Suuret, pörröiset kissamaiset korvat sojottavat hörössä lähes suorassa kulmassa sivuille päin ja kasvoissa tuijottaa kaksi suurta silmää. Tai no, toinen niistä tuijottaa, toinen on peitetty mustalla silmälapulla lähestulkoon aina, silmän värinvaihtokokeilun vuoksi Coal on lähes puolisokea ilman lappua. Terve silmä on kauniin keltainen eikä silmänvalkuaista näy yleensä juuri ollenkaan, pupillit käyttäytyvät kuin kissalla. Lähes sokea silmä, jonka väriä yritettiin vaihtaa ja joka on lapun peitossa on varsin karu näky: syöpyneitä kohtia riittää, pupillista jäljellä olevat osat ovat sameanharmaita ja loput silmästä onkin vihreän, sinisen ja keltaisen sekasotkua. Kissageenit toivat tytölle myös kissan viikset: viiksikarvoja löytyy niin silmien päältä kuin poskistakin. Hiustyyli Coalilla on suora ja lyhyt, pituudessaan leukaperiä muutama sentti niiden alapuolella seuraava pörröinen kuontalo kulmakarvojen kohdalle ylettyvällä otsatukalla. Hiukset ovat pohjaväriltään hyvin vaaleanharmaat, lähes valkoiset, jonka seassa on satunnaisia mustia ja tummanruskeita hiuksia.

Geenimanipulaatio antoi Coalille muitakin kissamaisia piirteitä ulkonäköön. Häntäluun jatkeena tytöllä on puolen metrin mittaan yltävä häntä, jonka ansiosta tyttönen putoaa yleensä jaloilleen ja joka toimii apuna tasapainon ylläpidossa, terävänpuoleiset hampaat auttavat lihansyönnissä ja vaaleat kynnet ovat pitkähköt, vahvat ja hyvässä terässä. Turkkiakin Coalilta löytyy, poskissa sitä on jonkin verran, niska, selkä, lapaluut ja olkapäät ovat turkin peitossa, samoin kämmenselät, jalkapöydät, häntä ja korvat. Turkki tosin ei laadultaan ohuena pahemmin lämmitä. Värimaailma turkissa on sama kuin hiuksissa, pituudeltaan se on puolipitkää, kämmenselissä ja jalkaterissä lyhyttä.

Pukeutumistyyli Coalilla on varsin yksinkertainen: lyhythihainen paita ja legginssit, kummatkin väritykseltään kivenharmaat. Paidan rintamukseen on brodeerattu vihreällä langalla teksti "P-67NFC2 Coal" ja siihen viereen sen tutkimuslaitoksen logo, jossa Coalia pidettiin. Kissaneiti pitää oikean olkavartensa ympärillä tarranauhalla kiinnitettävää, ihmismaailman roskiksesta löytämäänsä kulunutta käsivarsiheijastinta, jolla hän on kiinnittänyt käteensä rakkaan hiiripehmolelunsa.

When you fall on your head, do you land on your feet?
Are you tense when you sense there's a storm in the air?
Can you find your way blind when you're lost in the street?

Taidot: Koska Coaliin on tungettu norjalaisen metsäkissan geenejä, erikoiskyvyiksi luokiteltavat kyvyt ovat geenimanipuloinnin tulosta ja varsin kissamaisia. Tytön aistit ovat paljon tarkemmat kuin normaalin ihmisen, itse asiassa yhtä tarkat kuin kissoilla. Näköaistin tarkkuutta syö toisen silmän osittainen sokeus ja syvyysnäkö on kärsinyt siitä jonkin verran, vaikka haittaakin lähinnä Coalin ollessa väsynyt. Muuten näköaisti toimii hyvin. Hän on aika nopea juoksija ja hyvä kiipeilemään puissa kynsiensä avulla. Jalkojen ponnistusvoiman avulla Coal kykenee hyppimään kissan lailla varsin korkealle ja pitkiäkin matkoja, hännän avulla tyttö laskeutuu lähes aina jaloilleen. Hän on hyvin notkea ja ketterä, kissageenien ansiota sekin. Geenimanipuloidun yleiskunto on jatkuvan liikkumisen takia huippuluokkaa ja tyttö on erinomainen hiirten, rottien ynnä muiden tuhoeläinten eliminoija. Hän puhuu sujuvasti englantia, amerikkalaisittain siis.

Run away, run away
Don't look back it's okay
Race the wind, be the first to find
The light of a new day

Menneisyys: Coalin lapsuus kului amerikkalaisessa tutkimuslaitoksessa, jossa tehtiin geenimanipulaatiokokeita, ihmisillä siis. Eräs laboratorion naistyöntekijöistä antoi vastasyntyneen tyttövauvansa laitokselle kokeita varten, ei-toivottu vahinkolapsi ei ollut hänelle mieleen eikä hän olisi kyennyt lapsesta huolehtimaankaan, jos edes olisi halunnut hänet pitää. Niin tyttö sai nimen P-67NFC2 Coal ja geenimanipulointi aloitettiin. Vauvasta saakka häneen tökittiin piikein norjalaisen metsäkissan geenejä, tarkoituksena oli selvittää, ottiko vauvan keho paremmin muutoksen vastaan kuin varttuneemman henkilön. Geenit aiheuttivat ikäviä kouristuksia ja raivokasta huutoa, kun ne etsivät paikkaansa Coalissa, eikä oire heikentynyt ajan myötä, vaikka tyttö oppikin sietämään tuskaa jonkin verran, ainakin huuto muuttui hiljaisemmaksi.

Ikää karttui ja Coal varttui, saamatta koskaan tietää oikeita vanhempiaan. Tytön äiti kyllä työskenteli laitoksessa edelleen, mutta suhtautui tyttäreensä kuten muihinkin geenimanipuloituihin, ammattimaisen viileästi, suosimatta häntä mitenkään. Kissan geenit eivät toimineet niin kuin piti: muutaman vuoden iässä Coalille alkoi puskea turkkia. Sitä ennen punertavat hiukset olivat alkaneet kasvaa eri värisinä. Seitsenvuotiaana häntä alkoi kehittyä ja korvat muotoutua, eli kaikki ei mennyt niin kuin piti. Siitä huolimatta geenimanipulaatiota jatkettiin, tiedeväki tahtoi nähdä, miten tilanne kehittyisi.

Kissageenien piikityksen ja ruumiillisten tutkimusten ohessa Coalin älyä testattiin. ADHD:ta poteva lapsi ei kuitenkaan jaksanut keskittyä lukemaan opetteluun, saatika laskemiseen, hän ei nähnyt sitä mielenkiintoisena. Sen sijaan lasten- ja tietokirjat ääneen luettuna kiinnittivät kissaneidin huomion ja saivat hänet kuuntelemaan tarkkaavaisesti. Lukemisesta saatu informaatio myös jäi päähän, suulliset kyselyt paljastivat hänen muistinsa oikein hyväksi ja kertoivat, että Coal oli varsin fiksu lapsi. Jälkimmäisestä kertoivat myös tytön kyseenalaistavat kysymykset ja väitteet, muun muassa lintujen lennosta ja kalojen kiduksista tuli väiteltyä paljonkin. Sinnikäs väittäjä onnistui kerran periksiantamattomuudellaan aiheuttamaan erään uudenpuoleisen, nuoren työntekijän purskahtamisen itkuun. Kyseinen heppu oli kolmantena työpäivänään käsketty lukemaan Coalille, helppo homma, oli sanottu. Enää hän ei tapauksen jälkeen töihin ilmestynyt, moisia herkkänahkaisia ei sinne kaivattu. Täytynee vielä mainita, että kissaneiti oli varsin kiinnostunut hänelle tehdyistä tutkimuksista ja kyseli niistä paljon. Hänelle kyllä kerrottiin asioita, mutta varmuuden vuoksi häntä vannotettiin pysymään niistä vaiti, eihän ollut suotavaa että tutkimukset vuotaisivat ulkopuolisille, niin epätodennäköistä kuin se olikin.

Coalin elämän tärkeimmästä henkilöstä täytynee myös kertoa. Bibi Attenborough oli nuori tutkijanainen, joka tuli laitokseen töihin Coalin ollessa kahdeksan. Aluksi Coal suhtautui uuteen henkilöön epävarmasti, mutta uteliaisuus vei voiton, kun Bibi houkutteli hänet luokseen parilla kalalla. Lempeä silitys, ystävällinen olemus ja ei-niin-kovakouraiset otteet kuin suurella osalla muista tutkijoista kasvattivat kissatytön luottamusta naiseen. Loppujen lopuksi näistä kahdesta tuli varsin läheiset. Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Eräs varsin raivopäinen leobardin geeneillä muunneltu henkilö kävi Bibin kimppuun, repien naiseen paljon haavoja ja kaulavaltimon auki. Coal meni aivan masentuneeksi, kun rakas henkilö oli kuollut, mutta eipä hänen annetu surra rauhassa, saati lohdutettu. Tutkimuksia vaan, pelkkä koekappalehan hän tutkijoille oli.

Kun Coalille oli kertynyt ikää muutamaa kuukautta vaille 13, hänet ja kolme muuta geenimanipuloitua päätettiin siirtää erääseen toiseen tutkimuslaitokseen. Paria kuukautta aiemmin kissaneidin toista silmää oltiin yritetty värjätä keltaisesta siniseksi, huonoin tuloksin. Hapon tavoin vaikuttanut aine oli tehnyt pahaa jälkeä ja nyt lähes puolisokea tyttö joutui käyttämään silmälappua, päänsäryn ehkäisynä. Koko ikänsä samassa laitoksessa elänyt Coal ei tahtonut lähteä kodistaan, vaan tappeli vastaan raapien, purren, sähisten ja sylkien, mutta ei auttanut, loppujen lopuksi hänet saatiin pakettiauton takakonttiin kolmen kohtalotoverinsa seuraan ja matka sai alkaa. Kaikki neljä geenimanipuloitua joutuivat matkustamaan häkeissä, tutkijat pitivät heitä enemmän eläiminä kuin ihmisinä, villeinä koekappaleina joita pidettiin häkeissä ja komenneltiin kuin koiria. Vaikka kyllähän he aika eläimellistä väkeä olivatkin. Yksi omisti harmahtavan ihon ja syöksyhampaiden tapaiset, toisella oli turkkia ja kynnet kuin tiikerillä ja kolmannella oli ruskeita suomuja kehossaan, sekä käärmeen kieli, jolla hän huitoi ilmaa sihisten aina välillä, ja sitten vielä Coal kissankorvineen ja -häntineen. Tiikerin geenejä omaavan, miehen nimeltä Ralph kanssa kissaneiti tuli ihan hyvin juttuun, muista kahdesta ei oikein ollut juttuseuraksi vilkkaalle lapselle.

Häkissä matkustaminen oli ADHD:ta potevalle Coalille varsin epämukava kokemus. Liikkumiselle ei ollut paljoa tilaa ja täytyi olla aloillaan, eikä kissaneidillä ollut mahdollisuutta purkaa energiaansa. Jossain vaiheessa hän onnistui nukahtamaan levottomaan uneen, mutta kova rysäys ja häkin seinää vasten lentäminen herätti hänet varsin ikävästi. Auton takaosa oli mennyt ilkeästi ruttuun, samoin käärmenaisen ja Ralphin häkit. Coal itse ei sitä tiennyt, mutta pakettiauton takaosaan oli rysäyttänyt vettä väkevämpää nautiskellut joukko nuoria aikuisia autollaan. Siinä eivät säästyneet vahingoilta kummankaan auton matkustajat: juopuneessa seurueessa kolari aiheutti luunmurtumia, haavoja ja lievän aivotärähdyksen, kun taas geenimanipuloitujen seurueessa tuli vakavampia vammoja. Auton etuosassa matkustaneet kaksi tutkijaa eivät loukkaantuneet pahoin, mutta Coal sai haavan ohimoonsa, löi päänsä ja sai mustelmia ja ruhjeita lennettyään törmäyksessä häkin seinää vasten, norsumies oli taittanut kätensä ja Ralphilta ja käärmenaiselta lähti henki: ensimmäinen taittoi niskansa, toinen repi itsensä metalliin saaden kuolettavia haavoja. Tutkijat yrittivät kiireellä poistaa geenimanipuloituja autosta, jottei poliisi vain saisi tietää laittomasta lastista, laittomana ja salassahan he tutkimuksiaan tekivät. Auton sivuovi jouduttiin vääntämään sorkkaraudalla auki ja häkit revittiin kiireessä ulos. Siinä sivussa Coalin häkin vääntynyt ovi aukesi. Kissaneiti otti tilaisuudesta vaarin ja verta vuotavasta ohimostaan ja huimauksesta välittämättä luikki pakoon.

Coal eli suunnilleen vuoden päivät paossa, juoksennellen ympäri metsiköitä ja piilotellen tutkijoilta. Arvokasta geenimanipuloitua ajettiin takaa koirien, erilaisten kulkuneuvojen ja nukutuskiväärien kanssa, ansastaakin yritettiin tuloksetta. Loppujen lopuksi Coal saatiinkin nukutuspanoksella kiinni tytön pinkoessa pakoon risukossa. Uinuva kissaneiti lastattiin autoon ja matka uuteen kotiin sai jatkua. Mutta eipä Coal ikinä sinne perille päässyt. Seuraavan kerran kun tyttö heräsi, hän oli kylmillä, sateisilla raunioilla. Automatkan aikana tyttönen oli päätynyt turvaan Vechnostiin.

Run away, run away
There's no reason left to stay
I won't sheld a single tear because
My life begins today

Muuta: Geenimanipulaatiosta on tullut Coalille mukavampien seurauksien lisäksi ikävämpiäkin - hänellä on ADHD, hän on aika lailla puolisokea ja saa silloin tällöin paniikkikohtauksia. ADHD on tytöstä yleensä ihan mukava asia yliaktiivisuuden puolesta, mutta esimerkiksi kun pitäisi olla aloillaan tyttösen mielipide ylivilkkaushäiriöstä ei ole mitenkään erityisen mukava. Hän rakastaa lankakerillä leikkimistä, syö rottia ja hiiriä sekä lintuja oikein mielellään ja kuljettaa aina mukanaa harmaata hiiripehmolelua nimeltä Bibi, jonka Coal sai lahjaksi eräältä mukavalta tutkijalta. Coalin nimen alku, P-67NFC2 on lyhennetty sanoista ja numeroista "Project 67 Norwegian Forest Cat 6", eli siis tyttönen on laitoksen 67:äs geenimanipuloitu ja toinen, jossa on norjalaisen metsäkissan geenejä. Vechnostissa eloon hän on enemmän kuin tyytyväinen eikä tahtoisi asustella missään muualla.


//tarkat paino- & pituusmitat koska tieteellisyys :'D Tällainen tällä kertaa~

Vastaus:

Oikein hyvät tiedot, lisäilen!

Nimi: Harley

22.06.2017 17:11
When the sins of my father weigh down in my soul
And the pain of my mother will not let me go

Nimi: Klaus Ludwig Engel

Kutsumanimi: Klaus

Laji: Vampyyri

Syntynyt: 24.12.1923, fyysisesti noin 25-vuotias

Sukupuoli: Mies

Quantus tremor est futurus
Quando judex est venturus
Cuncta stricte discussurus

Luonne: Klaus on erittäin juro, vähintäänkin omintakeinen oman tiensä kulkija, jonka yritykset liikkua varjoissa ja vältellä ihmiskontaktia eivät aina ota onnistuakseen, sillä erikoinen ja tummanpuhuva olemus kiinnittää huomiota kuin piste tyhjällä paperilla tai musta lammas valkoisten joukossa. Mies on piripintaan täynnä patoutunutta vihaa ja katkeruutta, todellinen yksinäisen suden perikuva. Sisäänpäinkääntyneen kivinaaman kova kylmyys, synkeä mulkoilu kulmien alta, ankean hymyttömät kasvot ja pimeillä teillä liikkuvat ajatukset eivät ainakaan houkuttele lähestymään häntä vapaaehtoisesti. Säpsähtely pienimmästä äänestä, pään kääntely villisti puolelta toiselle ja herkeämätön, sairaalloinen valppaus ja varuillaanolo kielivät rajuista vainoharhoista. Kosketusta hän ei siedä, vaan hyppää kattoon ja on täydessä taisteluvalmiudessa, jos kuka tahansa lähestyy ilman lupaa ja varoitusta. Kaiken kaikkiaan Klausin tullessa vastaan valtaosalla terve itsesuojeluvaisto kehottaa pysymään suosiolla erossa epäilyksiä herättävästä, kokomustaan pukeutuvasta vampyyrista, joka kulkee alati pää kumarassa, mutisee itsekseen ja tuijottaa vastaantulijoita otsahiusten takaa luut ja ytimet jäädyttävällä intensiteetillä.

Poikkeuksetta synkistelevässä ja haudanvakavassa miehessä on koko ihmiskuntaa vihaavan ja halveksuvan misantroopin tunnuspiirteitä. Varttuminen eristyksissä ja palopuheet maailman pahuudesta juurruttivat Klausin mieleen lähtemättömästi hyvin negatiiviset ennakkoluulot, parantumattoman epäluottamuksen ja vahvan vihamielisyyden. Hänen väkevä pelkonsa kanssakäymistä kohtaan on muovautunut ajan kuluessa silkaksi aggressiivisuudeksi, joten mies välttää läheisyyttä kuin kuolettavaa sairautta eikä yleisesti ottaen puhuttele muukalaisia, ellei kyse ole tilanteen pakosta. Klaus ei ole lainkaan karismaattinen tai omaa nimeksikään valovoimaa, vaan on sosiaalisesti yhtä jäykkä kuin rautakanki, ja erakkomainen karkeus on useimmista sangen luotaantyöntävä, selkäpiitä karmiva piirre. Itseensä käpertynyt, pidättäytyväinen mies tuppaa olemaan mahdollisimman vähäsanainen ja pukemaan sanoiksi vain olennaiset ydinasiat, turvautuen myös pitkälti murahduksiin, nyökkäilyyn ja päänpudisteluun, pitäen kortit turvallisesti piilossa hihassaan. Arkinen juttelu on tyystin hänen kykyjensä ulkopuolella sosiaalisten rajoitteidensa vuoksi, eikä Klaus häävin osaa edes teorian tasolla ymmärtää, miksi muut kokevat esimerkiksi mielenkiinnon kohteista keskustelemisen älyllisenä ajanvietteenä. Hauskanpito ei kerta kaikkiaan ole hänelle tuttu käsite.

Itsenäisen, epäsosiaalisen ja henkisesti tavoittelemattoman Klausin on erittäin vaikea, lähes mahdoton muodostaa siteitä toisiin, sillä hän ei luota juuri kehenkään, vetäytyy lähestymisen sijaan ja jopa tiedostamattomasti pyrkii pitämään muut loitolla. Hänen vähäisiä ihmissuhteitaan, kuten käytännössä kaikkia mustavalkoisesti ajattelevan miehen käsityksiä, leimaa erittäin jyrkkä ehdottomuus. Useimmat ovat hänelle kasvotonta harmaata massaa, johon ei tule kiinnittää ylimääräistä huomiota, mutta harvat henkilöt, jotka jollain vippaskonstilla onnistuvat pujahtamaan vampyyrin elämään, päätyvät joko jumaloivan pakkomielteen kohteeksi tai veriviholliseksi, jota anteeksiantoa tuntematon mies piinaa hamaan loppuun saakka. Toisin sanoen Klausin suhteet ovat varsin intensiivisiä, eikä vaihtoehtoina ole kuin äärimmäinen ihannointi tai äärimmäinen vihanpito: mies uskoo taipumattomasti hyvään ja pahaan, välimuotoja tai harmaan sävyjä ole, ja jokainen on hänen puolellaan tai häntä vastaan. Vampyyrin luonne on vakavasti obsessiivinen, joten kenestä vain saattaa kehittyä hänelle epäterve päähänpinttymä. Pahimmillaan tämä ilmenee esimerkiksi hänen jahdatessaan kaiken pahan alkuna ja juurena pitämäänsä isäänsä kuin riivattu. Kaikella on kääntöpuolensa, joten positiivisia ominaisuuksia piirteellä on siinä mielessä, että välittäessään jostakusta Klaus asettaa heidän elämänsä kaiken muun yläpuolelle ja kohtaa mielihyvin marttyyrikuoleman, jos se tarkoittaa läheisen hyvinvoinnin takaamista. Toisaalta hänelle ei ole opetettu ymmärtämään rakkautta tai vastaanottamaan hellyyttä: hänen kiintymyksensä ei ole terve ja tasapainoinen suhde, vaan ennen kaikkea riippuvuus.

Klausin eteenpäin ajava energia ja dominoivin tunne on viha. Hänen pääasiallinen, ellei ainoa motivaationsa on leppymätön kostonhalu, taipumaton tahto oikaista traagisen lopun kohdanneen äitinsä kokemat vääryydet etsimällä ja surmaamalla isänsä Iskariot. Pakkomielteeksi muodostuneelta päämäärältä hän ei kykene rakentamaan omaa elämäänsä tai suunnittelemaan tulevaisuutta. Ahdistukseen saakka levoton mies on vankina negatiivisten tunteiden ja ajatusten noidankehässä, mikä syö mahdollisuuden kokea aitoa onnellisuutta tai tyytyväisyyttä. Synkistelijä on joustamattoman vakava ja kurinalainen, konemaisiin kaavoihin takertuva, omia tiukkoja sääntöviivoja säntillisesti noudattava ja sairaalloisessa mittakaavassa ankara, eikä tuomitse vain toisia, vaan ennen kaikkea itsensä. Hänen fanaattinen äärikristitty vakaumuksensa, jota voi luonnehtia erittäin harhaanjohdetuksi ja kieroon kasvatetuksi, tulee eittämättä selväksi kaikille, sillä hyvin usein hän mutisee pakanallisuudesta ja kadotuksesta, jopa luettelee ulkomuistista pitkiä synnintunnustuksia tai saarnaa tulikivenkatkuisesti viimeisestä tuomiosta, joka väistämättä lankea luomakunnan ylle. Klaus uskoo kaikkien taikaolentojen olevan epäpyhiä, mutta tietenkin pahimpia pahimmat ovat pimeyden olennot, erityisesti vampyyrit, joita kohtaan hänellä on suunnaton inho. Jokseenkin harhaisesti hän on vakuuttanut itselleen, että lajitoverien metsästäminen on Luojan tahtomaa puhdistusta.

Nuori vampyyri on vaaraksi saakka epävakaa; kiihtyy nollasta sataseen, räjähtää käsin ja riehuu hirmumyrskyn lailla, jos menettää kaivatun kontrollin tilanteesta. Toisaalta hän rauhoittuu samalla nopeudella ja saattaa raivonpuuskan jälkeen käyttäytyä puolen minuutin sisään kuin kerta kaikkiaan mitään ei olisi tapahtunut. Osiltaan miehen voi kuvailla olevan kuori ilman minkäänlaisia positiivisia emootioita, mutta poikkeus vahvistaa säännön, sillä harvinaisissa tilanteissa Klaus kokee tilapäistä lämpöä, kuten iloa ja myötätuntoa. Myös hänet hengissä pitävä, kaikkia valintoja ohjaava vihansa kumoaa väitteen tunteettomuudesta. Klausilla on taakkanaan uskomattomat määrät laiminlyötyä surua ja käsittelemätöntä psyykkistä traumaa, jotka ovat muuttaneet muotoaan palavaksi raivoksi ja katkeruudeksi. Hänellä on paljon patoutuneita aggressioita ja väkivaltaisia impulsseja, jotka purkautuvat tuhoisin seurauksin ja ikävimmillään kohdistuvat eläviin olentoihin. Aina hyökkäysvalmiudessa oleva vampyyri vaistoaa vaaran kuin petoeläin kuudennella aistilla ja kokee olonsa erittäin helpolla uhatuksi, joten saattaa käydä kimppuun äkkiarvaamatta pienimmästä ärsykkeestä, näennäisesti ilman syytä. Todellisuudessa Klausin päällekarkaukseen on aina yllyke ja perimmäinen syy, vaikka monesti kyseessä onkin jotain muiden näkökulmasta tyystin turhaa ja harmitonta. Loppujen lopuksi häntä ohjaa erittäin alkukantainen “taistele tai pakene” -vaisto. Mikäli Klaus uskoo vastapuolen olevan vihollinen, häntä ei hevin taltuteta ja vakuuteta muuttamaan mieltään, sillä mies on periksiantamaton ja armoton vakuuttuneena vaarasta. Kaikesta huolimatta vampyyrilla ei ole taipumusta sadismiin, vaan itse asiassa kokee kärsimyksen seuraamisen etovana ja välttää ylimääräisen kivun tuottamista: hän ei kiduta kohteitaan turhanpäiten, vaan pyrkii hoitamaan heidät päiviltä mahdollisimman nopeasti.

Tarpeeksi hyväsydäminen saattaa pitää Klausia väärinymmärrettynä raukkana. Jo agenda vampyyreja vastaan kertoo, ettei hänen minäkuvansa voisi olla juuri nykyistä negatiivisempi: Klausille on opetettu niin kauan kuin hän jaksaa muistaa olevansa paholaisen työtä, demoninen ja epäpyhä hirviö, joka on ansainnut rangaistuksen kiirastulessa pelkällä olemassaolollaan. Hän todellakin vihaa itseään, ja hänen omaan minäänsä liittämät häpeän, epäpuhtauden ja pahuuden tuntemukset saavat aikaan paljon itsetuhoisia mielihaluja. Hän kurittaa itseään ruumiillisesti ja omaa askeettisia elämäntapoja, kuten eräänlaisen paaston viettämisen janon venyttämisellä äärirajoille, mikä voi johtaa siihen, että pidätelty verenhimo ottaa hänet valtaansa ja pakottaa hyökkäämään. Toisaalta ehdoton itsekuri on kehittänyt Klausille joillain osa-alueilla rautaisen itsehillinnän, eikä hän anna elämässään haihatuksille tai häiriötekijöille sijaa, vaan keskittyy armoa antamatta pahuuden kitkemiseen Herran nimeen. Klausin syvään kasvaneen itseinhon vakavuusasteesta kertoo paljon esimerkiksi se, että hänellä esiintyy voimakas peilaavien pintojen kammo ja fantasioita omasta kuolemasta.

Klaus ei sinällään omaa normaalia pelkoreaktiota, vaan lähinnä vain alitajunnan tasolla pelkää ja välttää kipua. Hän omaa silti voimakkaan selviytymisvaiston, koska ei ennen himoitun koston saavuttamista suostu hyvästelemään julmaa maailmaa, vaan taistelee tiensä läpi harmaan kiven kynsin ja hampain. Miestä voi tiettyyn pisteeseen saakka pitää loogisena rationalistina, koska hän pitää päänsä visusti poissa pilvistä siitä huolimatta, että todellisuudentaju on osin hämärtynyt tai vinksahtanut. Vampyyri kuitenkin on lähes täysivaltaisesti ennalta-arvaamattoman tunne-elämänsä ja kesyttämättömien vaistojen vetonarussa: Klausin kyky lukea, ilmaista, tulkita ja hallita tunteita on mitättömyydessään miltei olematon. Valtavat, holtittomat tunnekuohut saattavat kaikista hurjimmillaan kärjistyä totaaliseen hysteriaan tai maniaan, kuten hallitsemattomaan itkuhuutoon tai raivohulluun kohtaukseen. Miehellä on selkeästi eläimellisiä maneereja; esimerkiksi vihaisena hän esittelee kulmahampaitaan sähisten ja muristen. Klausin tunneilmaisu on muutoin hyvin vajavaista verbaalisella sekä elekielen tasolla: valtaosan ajasta hänen kasvonsa ovat apaattiset kuin kuolinnaamio, mikä ei tee hämärän ja tutkimattoman ajatusmaailman tulkintaa sen helpommaksi. Vaikuttaa lähes, että vampyyrilla on ikään kuin fyysisiä esteitä ilmeiden kanssa, sillä hänen tarumaisen harvat hymynsä kääntyvät enemmän kivuliaan irveen puolelle, vaikka silti saavat piirteet jopa herkiksi ja pehmeiksi.

Judex ergo cum sedebit
Quidquid latet apparebit
Nil inultum remanebit

Ulkonäkö: Klaus on 184 senttimetriä pitkä nuorimies, jolla on kohtalaisen hoikka varsi ja laihan puoleiset, pitkät raajat. Miehenalku, joka on tullut monilta muilta osin selvästi isäänsä, on perinyt ihoonsa aavistuksen idän hiekkaista lämpöä, mutta hipiä on kaiken kaikkiaan kalpea auringon välttelystä. Klausin elekieli on vähäistä ja liikkuminen hieman ruosteista, lukuun ottamatta salamannopeita refleksejä, ylivalpasta puolelta toiselle vilkuilua sekä nykiviä pakkoliikkeitä esimerkiksi sormissa. Hänellä on huono ryhti ja opittu tapa kulkea niska aina kumarassa, kuin osoittaen alistumista tai nöyryyttä. Peittävän pukeutumisen vuoksi Klausin useat arvet eivät vuoda julkisuuteen, mutta hänellä riittää kovan elämän jälkiä kehossaan: pitkin selkää on useita ruoskaniskujen jättämiä viiltoja, osa näkyvämpiä kuin toiset, ranteissa hiertymäjäljet sitomisesta ja satunnaisia taisteluarpia siellä täällä. Vasen käsivarsi ranteesta yli kyynärpään saakka on täynnä tukkimiehen kirjanpidoksi tarkoitettuja viivoja, yksi jokaista miehen viemää henkeä kohden.

Klausin kasvot ovat melko neliskanttiset, kohtalaisen kulmikkaat ja ennen kaikkea ilmeettömän, tuiman vakavat. Voimakkaimpia piirteitä ovat leveä leukalinja, tummat ja matalalle kaartuvat kulmat sekä suurehko, koukkuinen nenä, jota tasapainottaa ohuet huulet. Hymy on harvinainen vieras vampyyrin synkeillä kasvoilla, mutta kylmästi palavien, tummien renkaiden ja tuuheiden ripsien kehystämien, lähes mustan väristen silmien katse on sitä luokkaa, että pelkän tuijotuksen uskoisi seivästävän. Nuorukaisen leukaluihin yltävät hiukset, jotka hän itse leikkaa veitsellä hieman miten sattuu, ovat luonnonlainehtivat ja sojottavat sinne tänne kuin myrskytuuli olisi suunnitellut kampauksen. Väriltään paksut ja vallattomat hiukset, jotka roikkuvat usein hänen kasvoillaan, ovat pikimustat.

Klaus luottaa pukeutumisessa kiireestä kantapäähän klassiseen mustaan, eikä hänen yllään näe koskaan mitään muuta väriä. Vampyyrin arkinen vaatetus on oikeastaan päivästä, vuodenajasta ja säätilasta riippumatta sama kokonaisuus: hyvin istuva, korkeakauluksinen puuvillapaita, siistit suorat housut vyön kanssa, nauhoitetut nahkakengät ja tavaramerkiksi muodostunut, melkein nilkkoihin yltävä trenssitakki. Kaulassa kulkee hänen kallein omaisuutensa, äidiltä peritty, pronssinen ristikoru, ja ketjuun kiinnitetty, pyhällä vedellä täytetty lasiputeli.

I believe that dreams are sacred
Take my darkest fears and play them
Like a lullaby, like a reason why
Like a play of my obsessions

Taidot: Biologisena vampyyrina Klaus on luonnollisesti voimakas pimeyden olento. Hän ei ole kuitenkaan vampyyriksi erityisen vahva, vaan lihasvoima pysyy inhimillisissä rajoissa ja vastaa tasoltaan lähinnä tavallista kehonrakentajaa. Sen sijaan hänen valttinsa on häkellyttävä nopeus niin väistöliikkeissä, reflekseissä kuin pidempiä matkoja taittaessa. Hänellä on erittäin pikkutarkat, oikeastaan yliherkät aistit, joten hän havaitsee pienetkin rasahdukset reilulta etäisyydeltä ja pystyy toimimaan vainukoirana. Koska Klaus on lapsesta saakka totuttautunut juomaan verta mahdollisimman pitkin väliajoin, hän hallitsee verenhimonsa verrattain todella hyvin ja pystyy kituuttamaan ilman suurempia ongelmia parikin viikkoa ilman ravintoa, myös verta haistaessaan. Liian pitkään pidättäytyessään jano saattaa kuitenkin yllättää odottamattomassa tilanteessa ja ajaa hänet petomaiseen saalistustilaan, jolloin ei kontrolloi tekemisiään.

Vuosikymmenten varrella Klaus on hionut taistelutaitonsa huippuun ja on kurinalaisen harjoituksen seurauksena hyvin vaarallinen vastus. Hän on erikoistunut nopeaan tappoon ja palkkamurhaajan tyyliseen salakavaluuteen, joten osaa liikkua huomaamattomasti ja iskeä kohteen kimppuun varjoista, kun hyökkäystä vähiten odotetaan. Uhattuna mies taistelee vaikka paljain käsin eläimellisellä raivolla eikä epäröi vahingon tuottamista. Hänen painopisteensä ja mukavuusalueensa on erilaisten teräaseiden käyttö, vampyyrien kohdalla erityinen puusta valmistettu tikari. Maininnan ansaitsee lisäksi Klausin yllättävä älykkyys, jonka kaikki potentiaali ei ole kenties rajoittuneen kasvatuksen vuoksi päässyt käyttöön: hänellä on erittäin yksityiskohtaisen tarkka lukumuisti, mahdollisesti myös valokuvamuisti, ja laaja matemaattis-looginen päättelykyky.

And I'll try and find the image of God
In mountains made of ash and clouds of smoke
It's fight or flight, buried in my mind
It's fight or flight, it keeps my mind cold

Menneisyys: Theresa Engel oli keskiluokkaisen työläisperheen nuorin tytär. Arka kiharahius oli vain 19-vuotias, linnunluinen tyttörukka saadessaan tietää, että odottaa lasta salaperäiselle miehelle, joka oli saapunut pikkuiseen saksalaiseen tuppukylään kiertelijänä kaukaa idästä. Pelkällä Iskariot-nimellä liikkuva vanhempi mies oli houkutellut herkkäuskoisen seinäruusun sänkyynsä itsekkäistä mielihaluista, tyydyttääkseen vampyyrin verenjanonsa, ja jätti hänet oman onnensa nojaan välittömästi saatuaan haluamansa, mikä murskasi sieluaan myöten arvoitukselliseen kulkijaan rakastuneen Theresa-tyttösen. Lasinen sydän särjettynä, syntymättömän lapsen isän hylkäämänä ja hädissään hän yritti rukoili miehen palaavan ja yritti keksiä keinon salata syntiinlankeemuksensa lähipiiriltään. Raskauden piilottelu ei kuitenkaan ollut mahdollista loputtomiin, ja paljastaessaan hairahduksensa hän sai perheeltään kylmää kyytiä: säälimättömästi vanhemmat ja kihlattu, muuan nuorukainen kylän pappilasta, heittivät hänet talosta, huutaen tytön olevan siveetön heitukka, joka häpäisi sukupuunsa äpärälapsella. Nälkiintyneenä, rutiköyhänä ja kodittomana hän sinnitteli päivästä toiseen, karkasi synnyinseuduilta etelään ja kerjäsi kaduilla ja myi itseään vieraille selvitäkseen hengissä.

Theresa asettui lähelle Blankenheimin keskiajalla rakennettua pikkukaupunkia, kun hyväntahtoinen kenkätehtaan omistaja Johann Schubert antoi hänelle katon päänsä päälle ja vakituisen työpaikan. Vaikka köyhälistön korttelissa sijaitsevassa talonrämässä oli vuotava katto, jääkylmät lattiat ja tilanpuutetta, koska siellä asui kymmenen muuta tehtaan tyttöä, saattoi röttelöä kutsua kodiksi. Työpäivät olivat pitkiä, raskaita ja puuduttavan rutiininomaisia, eikä vähäpätöisestä palkasta riittänyt juuri kuin voihin leivän päälle, mutta hänellä oli vihdoin kunnollinen turvapaikka, mihin täytyi tyytyä tai mennä paleltumaan kadulle. Raskausaika oli Theresalle erittäin tuskallinen, vaikkei tuolloin osannut yhdistää asiaa syntymättömän lapsen orastavaan vampirismiin, mutta lepäämään jääminen ja töiden jättäminen väliin ei ollut vaihtoehto. Lopulta vuoden 1923 lumipyryisenä jouluaattona lapsi saapui maailmaan tehdastyöläisten hökkelissä todella vaikean ja pitkän synnytyksen jälkeen, josta äiti selvisi vain juuri ja juuri hengissä. Ensimmäisen maailmansodan jaloissa kärsineeseen Saksaan syntynyt poikavauva sai nimekseen Klaus Ludwig.

Niin paljon kuin Theresa oli kammoksunut lapsensa väistämättömästi koittavaa syntymää, hänen sydämensä heltyi, kun sai kapalon ensi kertaa käsivarsilleen. Tummahiuksinen, mustasilmäinen poika oli nimittäin kuin ilmetty isänsä, jonka ulkomuotoa rakkaudesta hullu tyttö oli palvonut. Vaikeudet eivät olleet läheskään takana, vaan kumpaisenkin polku kävi yhä kivikkoisemmaksi. Ensimmäinen murhe oli äidin hengenvaarallisen synnytyksen jälkeen pohjalukemiin romahtanut peruskunto, eikä hän enää toipunut, vaan oli välillä viikkokausia sairaana vuoteenomana, suuremman osan ajasta korkeassa kuumeessa kuin terve, ja päätyi käytännössä kokonaan työkyvyttömäksi alati huononevan tilan vuoksi. Nuoren naisen herkkätunteinen mieli oli runnottu koettelemuksissa, joten jatkuvissa tuskissa hyvin pian myös mielenterveys heikkeni: osaksi arkipäivää tulivat hysteeriset kohtaukset ja harha-aistimukset, joista vahvimpia olivat lapsen teille tietymättömille lähteneeseen isään liittyvät houreiset kuvitelmat, joiden aikana hän puhui Iskariotille kuin onneton ensirakkaus olisi läsnä. Tehtaanomistaja Schubert ei hyvää tahtoaan raaskinut lähettää äitiä lapsineen pois, vaikkei hänestä enää ollut tehokkaaksi työntekijäksi, joten he saivat jäädä asumaan työläisten nurkkiin. Työtoverit, jotka olivat kiintyneet itkuherkkään Theresa-reppanaan kuin sairastavaan pikkusiskoon, pitivät yhteistuumin huolta hänestä auttamalla arjen askareissa.

Klaus ei ollut laisinkaan terveen tai tavallisen oloinen vauva, vaan pyöri kehdossa rauhattomasti ja itki yöt läpeensä kuin suurissa kivuissa, riistäen koko kerrostalon asukkaiden unirauhan. Hän suostui vain pakottamalla juomaan äidinmaitoa, joten oli nälkäkuoleman partaalla, ja Theresa kävi epätoivoiseksi. Parin viikon iässä äiti huomasi suureksi järkytykseksi pienokaisella kasvavan veitsenterävät pikku kulmahampaat, kuin pedolla. Löydöstä kauhistuneena Theresa teki paniikkiratkaisun ja esitti kaikille lapsensa menehtyneen kätkytkuolemaan, mutta kulissien takana piilotti poikansa visusti lukkojen taakse kellarikerroksen komeroon. Hirviöhampaiden puhjettua isänsä vuoksi vampyyriksi syntynyt Klaus pääsi ensi kertaa veren makuun, kun puri pahaa-aavistamatonta äitiään sormeen. Theresan kammo lasta kohtaan kasvoi entisestään, mikä oli repivässä ristiriidassa pakkomielteisen vahvan äidinrakkauden kanssa. Vaikka hän pelkäsi omaa jälkikasvuaan kuin tappavaa tautia ja vakaasti uskoi hänen olevan kirottu ihmispedoksi syntymässään, ei Theresalla ollut sydäntä hylätä tai jopa surmata pienokaistaan. Niin hän päätti hyväksyä hirvittävän tilanteen ja ryhtyi ruokkimaan kaappiin kätkettyä poikaansa omalla ja eläinten verellä.

Lähes neljä vuotta Klausin elossaolo onnistuttiin pitämään täydellisenä salaisuutena muilta, mutta tilanne oli liian riskialtis säilyäkseen niinkin rauhallisena. Lopulta äidin läheisin työtoveri Frieda Kühn sattumalta kuuli epämääräisiä ääniä kellarikomerosta, uteliaisuuttaan pihisti avaimen lukkoon ja kiljui vertahyytävästi, kun oven takaa hänen kimppuunsa kävi kulmahampaat paljastettuna ja punaista kiiluvin silmin Klaus, jota oltiin pidetty kuolleena pikkuvauvasta pitäen. Hän pakeni vapaaksi päässeeltä pojalta yläkertaan ja huusi löydöstään kuin aaveen nähneenä, mikä pakotti Theresan kertomaan läsnäolijoille totuuden siitä, että oli vain lavastanut lapsensa kuoleman. Pelosta tolaltaan ennen niin huomaavaiset ja uskolliset työtoverit heittäytyivät vihamielisiksi, tappouhkauksia huudellen hätistivät äidin ja hänen demonilapsensa pois talon lähettyviltä ja lähettivät perään virkavallan. Frieda, joka kaikesta huolimatta tunsi ystävyyttä ja myötätuntoa Theresaa kohtaan, etsi kylän kaduille paenneen naisen käsiinsä ja neuvoi häntä lähtemään Kölniin, jossa huhujen mukaan asui pappismies, joka osaa karkoittaa epäpyhät voimat.

Theresa lähti kylästä välittömästi lapsi mukanaan, pitäen kuulopuheiden piispaa viimeisenä oljenkortenaan. Hän matkusti hengenhädässä Kölnin kaupunkiin Rein-joen rannalle ja vimmassa kiirehti takomaan goottilaisen tuomiokirkon ovia. Onnenkantamoisella hän pääsi heti etsimänsä miehen puheille: Hubert Gottschalk oli katolisen katedraalin vihkipiispa, ryhdikäs vanhempi herrasmies, jolla oli siististi ajeltu valkoparta, ystävälliset kirkkaansiniset silmät ja rauhoittavan matala puheääni. Miehen lämmin lempeys vakuutti naisen luottamaan häneen mutkattomasti, joten hän arkailematta kertoi pelkäävänsä kuollakseen lastaan, jonka uskoi olevan riivattu. Hubert kiinnostus heräsi oitis ja hän pyysi tarkastella poikaa. Piispa ei kertonut huolesta sairaalle äidille totuutta, että jo tuolloin tunnisti Klausin vampyyriksi - Hubert saattoi olla vain tuiki tavallinen ihminen, mutta erittäin hyvin perillä taikaolentojen olemassaolosta, ja pitikin kaikkea yli-inhimillistä paholaisen tekoina, jotka täytyisi kitkeä pois Herran nimeen. Mahdollisuus kasvattaa pimeyden olento valoon oli hänelle houkutteleva haaste, joten ilman vastapalveluksen vaatimista hän osoitti myötätuntoa pennittömälle naisparalle ja vannoi, että ottaa pojan kirkon suojaan ja parantaa hänet epäpyhistä hengistä. Theresa itki kiitoksiaan tuomiokirkon rappusilla, kun lähti yksin uusia teitä etsimään, ja vasten tahtoaan, äitinsä perään parkuen Klaus joutui jäämään vieraan miehen huomaan.

Ulospäin piispa Gottschalk oli miellyttävä ja hellä mies, mutta kultaisessa sydämessä piili synkät vaarat, julmuutta ja ankara ehdottomuus. Nelivuotias Klaus vietiin syvälle tuomiokirkon alla sijaitseviin salakäytäviin ja hänen uudeksi kodikseen, ellei pikemmin tyrmäkseen, nimitettiin katedraalin kylmä maakellari, jonka ovet teljettiin varmuudeksi moninkertaisin lukoin. Pienessä huoneessa hän sai kävellä ympyrää mielensä mukaan, mutta oli silti kahlittu ranteista kettingeillä seinään, jottei koskaan onnistuisi livahtamaan turvapaikkansa ulkopuolelle ilman poistumislupaa. Hubert esiintyi Klausille huolehtivaisena sijaisisänä, suorastaan pyhimyksenä, joka hyvää hyvyyttään hoivaa ja suojelee demonista äpärää. Koska varhaisimmat vuotensa Klausin elämän ainoa ihminen oli ollut hänen äitinsä, oli hänelle muodostunut äitiinsä äärimmäinen läheisriippuvuus ja jumaloiva suhde, joten eron lopullisuuden hyväksyminen oli kovan tuskan takana. Ennen pitkää hän kuitenkin asettui uuteen elämäänsä ja hyväksyi Hubertin niin sanotusti uutena palvonnankohteena, vanginvartijanaan ja opastajanaan. Piispa antoi armottoman kasvatuksen; kertoi erittäin puolueellisesta näkökulmasta vampyyreista ja aloitti jokaisen päivän kertaamalla, että poika on paha luonnonoikku ja epäpyhä paholaisen olento. Häneltä jopa vedettiin säännöllisin väliajoin irti kulmahampaansa, jotka vampyyreille ominaisesti kasvoivat yhä uudelleen takaisin. Luonnollisesti pikkulapsi uskoi kasvatti-isänsä sanoihin, ja syvään juurtunut itseinho alkoi paisua hänen sisimmässään nuoresta iästä saakka.

Elämä tuomiokirkon pohjakerroksen piilossa oli Klausille toistuvaan rutiiniin perustuvaa harmaata massaa, päivästä toiseen yhtä ja samaa kaavaa. Arjessa ainoa läsnä oleva henkilö oli Hubert, joka aamutuimaan ja iltaisin vieraili ottolapsensa luona, mutta muutoin sosiaalista kanssakäymistä ei ollut, ja vuosikausien liki täydellinen eristäytyneisyys selittää monia nykyisiä luonteen oikkuja. Hänen täsmällisesti laadittuun päivittäiseen aikataulunsa kuului opiskelu, jonka painopiste oli Raamatun lukemisella ja muilla kristillisillä teksteillä, joskin Hubert myönsi hänelle luvan tutustua myös tiedettä, kulttuuria ja taikaolentoja käsittelevään kirjallisuuteen, erityisesti pimeyden olentojen vaarallisuudesta kertoviin opuksiin. Klaus opetteli itselleen useita kieliä kirjoja ahmiessaan ja osoitti terävää matemaattista ajattelukykyä laskutaidoillaan. Askareisiin kuului myös työntekoa, kuten kirkon hopeoiden kiillottamista sekä siivoustöitä omassa huoneessa ja yöaikaan tyhjillään olevassa katedraalissa. Verenjanon hillitsemiseen oli niin sanotusti omat pakkohoitonsa: hän sai juodakseen vain mahdollisimman pitkin aikavälein, pahimmillaan ruokailusta pidättäytyminen kesti lähes yli kuukauden, ja ruokavalio koostui riistaeläinten verestä. Jokaisen ruokailun yhteydessä Klausia odotti rangaistus, joka useimmiten oli ruoskinta ja määräys kirjoittaa tietty synnintunnustus tai rukous sanasta sanaan sata kertaa. Klaus totteli moitteettomasti käskyjä, vaikka viha hänen sisässään kasvoi jokaisella raipaniskulla ja saarnalla. Sunnuntai oli erityinen viikonpäivä, sillä hänet päästettiin ihmisten ilmoille kellaristaan seuraamaan jumalanpalvelusta, vaikka silloinkin hänen oli määrä istua tavallisesta kansasta eristyksissä kirkon urkuparvella. Puhuminen vieraille oli tiukasti kiellettyä, mutta ajan mittaan hän väkisin tutustui urkureihin, kanttoreihin ja kuorolaisiin, vaihtoi jopa tervehdyksen tai pari sanaa heidän kanssaan. Hyvästä käytöksestä palkkiona oli muutaman kuukauden välein päivän tai kahden loma, toisin sanoen retki maaseudulle ulkoilemaan, ja vuoden kohokohta oli joulu, kun joululahjan ja syntymäpäivälahjan yhdistelmänä hän sai vuotuisen kirjeen äidiltään.

Äidistä puheen ollen, ei Theresan elämäntilanne ollut helpottanut vuosien mittaan: hän oli päätynyt päästään sekaisin, yhteiskunnan pohjasakkana ja vaivaisena köyhäintaloon, sieltä lopulta hullujenhuoneelle. Kun Klaus oli 14-vuotias, katedraaliin kantautui muutaman kuukauden viiveellä suru-uutinen: hänen äitinsä oli menehtynyt keuhkotautiin mielisairaalassa. Vaikka hän oli tavannut äitinsä viimeksi kymmenen vuotta sitten, eikä muistikuvista ollut jäljellä juuri muuta kuin muisto veren ominaismausta, kullanvärisistä kiharoista ja hellistä käsistä, oli hän kaikki vuodet pakkomielteisesti ajatellut äitiään, joka lapsuudessa oli ollut hänen maailmansa keskipiste. Siksi tieto äidin traagisesta poismenosta sattui syvälle. Klaus sai perinnöksi äitirukaltaan vain muutaman vanhan päiväkirjan ja rahallisesti arvottoman ristikorun, jota alkoi kantaa kaulassaan kalleimpana aarteenaan. Päivyrien lukemisesta tuli hänelle suoranainen riippuvuus, olihan niin paljon asioita, joita hän halusi tietää äitivainajastaan, jonka oli käytännössä menettänyt jo pikkupoikana. Yöt läpeensä hän selasi samoja merkintöjä uudelleen ja uudelleen. Tekstistä hyppäsi räikeästi esille kerta toisensa jälkeen nimi, jonka hän sattumoisin muisti Theresan lukuisat kerrat maininneen hänelle, kun he vielä asuivat yhdessä: nimi oli hänen isänsä, Iskariot. Isästä, josta hän ei ollut koskaan kuullut enempää kuin tuon mieltä polttavan nimen ja sen, että oli perinyt hänen ulkomuotonsa, tuli hänelle nopeasti sairaalloinen päähänpinttymä, kaiken patoutuneen vihan ja katkeruuden kohde. Sekavien päiväkirjamerkintöjen perusteella Klaus vakuutti itselleen, että Iskariot-niminen mies oli hänen julistamaton verivihollisensa ja paholainen, joka oli tehnyt hänen rakkaan äitinsä elämästä maanpäällisen Helvetin ja epäilemättä myös tartuttanut jälkikasvulleen vampirismin kauheudet. Klaus oli aina ollut parantumattomasti melankolinen lapsi, mutta hänestä kasvoi lyhyellä aikavälillä yhä synkempi ja vihaisempi, harhaisia ajatuksia mielessään joka hetki. Hubertilla ei ollut harmainta aavistusta, että hänen selkänsä takana kasvattipoika suunnitteli vakavissaan ryhtyvänsä vampyyrinmetsästäjäksi kostaakseen vääryydet.

Uudenvuodenaattona, noin viikko 15-vuotispäivänsä jälkeen Klaus pani täytäntöön suunnitelmansa, aloittaen sillä, että varasti itselleen ruokailuveitsen. Yönsuussa Hubert haki tavan mukaan häntä ylös siivousavuksi kirkkoon, ja kuullessaan askeleet käytävässä hän piiloutui rautaoven taakse odottamaan. Kun piispa pahaa-aavistamattomana astui sisään ja käänsi selkänsä, nuorukainen hivuttautui ulos piilostaan ja kuristi kasvatti-isänsä ketjuilla, jotka olivat vuodet pitäneet hänet kahlittuina huoneen kiviseinään. Tyydytettyään janonsa Hubertin verellä hän viilsi käsivarteensa viivan pysyväksi merkiksi teostaan, toisin sanoen ensimmäistä kertaa kaiversi uhriensa lukumäärän ihoonsa. Hän nappasi avaimet kahleisiin Hubertin taskusta, päästi itsensä vapaaksi ja karkasi epäinhimillisellä juoksuvauhdilla Kölnin talviyöhön.

Karkaamisen myötä viisitoistakesäisen miehenalun ura epävirallisena vampyyrinmetsästäjänä alkoi. Ensimmäiseltä surmaamaltaan vampyyrilta Klaus pihisti nykyisen päiväsormuksensa, joka helpotti ja nopeutti kulkemista huomattavasti. Hän kierteli kohteiden perässä Saksan maaperällä, toteutti Luojan tahtona pitämäänsä elämäntehtäväänsä lepäämättä, oppi lisää katedraalin ulkopuolisesta maailmasta ja taikaolennoista, ruokaili pääasiassa toisten vampyyrien verellä ja etsi väsymättömällä kiihkolla vihjeitä isänsä nykyisestä olinpaikasta. Toisen maailmansodan etenemisen kiihtyessä vuoden 1939 mittaan Klaus pakeni Natsi-Saksasta naapurivaltio Ranskaan, josta hän ylitti meren Englantiin, josta edelleen jatkoi muutaman kuukauden sisällä ja jätti taistelutantereeksi muuttuneen Euroopan taakseen seilatessaan Yhdysvaltoihin. Hän ei koskaan asettunut aloilleen pitkäksi aikaa, vaan oli alituiseen liikkeessä, hyppi osavaltiosta ja kaupungista toiseen, ei jättänyt jälkiä taaksensa tai antanut kenenkään painaa kasvojaan mieleen. Pohjois-Amerikassa vietettyjen parin vuosikymmenen aikana tieltä raivattujen vampyyrien määrä oli noussut kaksinumeroisiin lukuihin ja voittoputki jatkui, kun hän ennen pitkää palasi Atlantin yli Eurooppaan isäänsä jäljittämään. Vastaanotto kotimantereella ei ollut lämpimin mahdollinen, sillä pian hän päätyi nokittain metsästäjien Veljeskunnan kanssa, joka otti oikein sydämen asiaksi jahdata Klausia hamaan kuolemaan saakka. Klaus joutui olemaan kaksinverroin valppaampi vältellessään yhteenottoja veljeskuntalaisten kanssa, mutta piiloutumis- ja taistelutaitojensa vuoksi selviytyi täpäristä tilanteista.

Lopulta alkuvuonna 2017 Klaus sai Tšekin pääkaupunkiseudulla vihiä taikaolentojen asuttamasta saaresta. Huhu herätti välittömästi hänen mielenkiintonsa, koska Vechnostiksi kutsuttu toinen ulottuvuus voisi hyvinkin olla paikka, jossa Iskariot piilottelee. Suuremmin siirtoa suunnittelematta hän lähti keräämään lisätietoja ja etsimään reittiä salaperäiselle saarelle. Muutaman kuukauden kuluttua Klaus löysi itsensä slovakialaisessa aarniometsässä kiertelyn jälkeen sumuisilta raunioilta ja sai pian tietää löytäneensä päämääräänsä, jossa jatkoi isänsä jäljittämistä.

Don't get too close
It's dark inside
It's where my demons hide
It’s where my demons hide

Muuta: Klausin äidinkieli on saksa. Hän luki lapsuudessa ja nuoruudessa paljon vierailla kielillä ja opetti itselleen latinan ja kreikan, joiden lisäksi osaa kohtalaisesti hepreaa ja arameaa. Vampyyri taitaa englantia ilman merkittäviä virheitä ja takeltelua, mutta hänen saksalainen korostuksensa on erittäin vahva. Klausin ääni on jopa odottamattoman korkea ja kirkas, jollain tavalla nuorekkaan viaton, mutta hän tapaa puhua hieman mutisten ja matalassa rekisterissä. Ärsytettynä ääni voi nousta vavisuttavan raivokkaisiin karjaisuihin.

Vampyyrilla ei ole merkittävää omaisuutta mukanaan. Tunnearvossa hänen tärkeimpiä esineitään ovat ikivanha, siro pronssinen risti ja kolme päiväkirjaa, jotka peri äidiltään. Hän omistaa useita erilaisia veitsiä, joita säilyttää trenssitakin sisätaskuissa piilotettuna, mutta tärkein työväline on kokonaan puusta veistetty tikari. Klausin päiväsormus on ohut ja kolkon pelkistetty pronssirengas, ulkonäöstä päätellen melkein antiikkinen. Hän omistaa kuitenkin jopa yli 30 päiväsormusta, jotka on kerännyt surmaamiltaan vampyyreilta vuosikausien varrella, ja kantaa niitä mukanaan yhteen metalliketjuun pujotettuna taskussa.

Mies ei kutsu itseään vampyyrinmetsästäjäksi, vaikka ammattinimike käytännössä sopii hänen toimenkuvaansa juuri eikä melkein. Klausin mustalle listalle päätyvät usein myös muut pimeyden olennot, mikäli sellaisia tulee vastaan, mutta vainojen pääpaino on lajitovereilla. Hänen ensisijainen tavoitteensa tällä hetkellä on löytää isänsä Iskariot. Jokaisesta surmaamastaan Klaus viiltää vasempaan käsivarteensa viivan tukkimiehen kirjanpidolla. Verenjanonsa hän tyydyttää pääasiassa uhreikseen joutuvilla vampyyreilla, silloin tällöin myös eläimillä, mutta vain poikkeusolosuhteissa muilla elävillä olennoilla.

Klaus on vasta vähän aikaa sitten saapunut saarelle, mutta on tutustunut eri alueisiin jo kohtalaisen hyvin. Hänellä ei toistaiseksi ole asuinpaikkaa tai aikomusta hankkia sellaista, vaan kiertelee ympäriinsä.

To forgive is divine
But vengeance is mine

~~~~

tässä synkkä lapsonen, valmiina sotkemaan Hariotin elämää entisestään :'D tietoja ei tosiaan tarvitse lisäillä tänne, vaan laittelen ne hahmosivuille esiin, kuhan kerkiän jatkaa sivujen väsäämistä!

Vastaus:

Hän on ihana! Can't wait <3

Nimi: Pixie

21.06.2017 20:36
Laitoin tarkoituksella taidot heti alkuun, lopun lukeminen helpottuu huomattavasti jos lukee sen ensin :D


Nimi: Prie Tadleen/Rose Tadleen

Kutsumanimi: Prie/Rose

Laji: Noita

Syntynyt: Prie on syntynyt 13.4. vuonna 1997, Rose 28.3. 2002. Keho jossa he asuvat on alun perin Prien ja on siis hänen ikäisensä.

Sukupuoli: Nainen

Taidot: Prie ja Rose ovat kaksi siskosta, jotka molemmat asuvat Prien kehon sisällä, vuorotellen passiivisen ja aktiivisen tilan välillä. Aktiivisessa tilassa oleva ohjaa ja hallitsee kehoa ja passiivisessa tilassa oleva voi käyttää kehon aisteja, mutta ei vaikuttaa sen toimintaan. Passiivinen osapuoli voi puhua aktiiviselle, joka kuulee puheen päänsä sisällä, mutta jos aktiivinen osapuoli haluaa puhua passiiviselle, hänen on puhuttava ääneen. Niinpä tyttöjen juttelu näyttää ulkopuolisista siltä, kuin joku puhuisi itsekseen. Siskokset voivat vaihtaa passiivisen ja aktiivisen roolin välillä milloin haluavat. Molemmat tytöt ovat noitia; Prie osaa puolustusloitsuja ja Rose hyökkäys- ja parantamisloitsuja. Lisäksi Prien sisällä uinuu tämän vanhemmilta peritty omituinen voima, joka erittäin harvoin herätessään saa tytön tekemään jonkin yksittäisen erittäin edistyneen loitsun tai maagisen teon. Näin on tapahtunut Prien elämässä vain kahdesti – pikkulapsena hän ennusti Rosen syntymän ja nuorena aikuisena tappoi äitinsä ja siirsi Rosen samaan kehoon kanssaan. Prie ei pysty itse vaikuttamaan voimansa aktivoitumiseen, joka tapahtuu äärimmäisen harvoin.

Luonne: Prie on siskoksista vanhempi. Hän on pessimistisempi kuin Rose ja odottaa usein pahinta, vaikka tilanne ei olisikaan niin vakava kuin miltä tuntuu. Priellä on huono itsetunto, varsinkin kykyjensä suhteen, ja hän uskoo erittäin helposti olevansa turha ja osaamaton. Tämä on varmasti ainakin osittain seurausta hänen vaikeasta suhteestaan äitiinsä. Prie ei kovin helposti luota kehenkään, edes ystäviinsä, mutta yllättävää kyllä, hän on sisaruksista rohkeampi. Prie on äärimmäisen kiinnostunut ympäröivästä maailmasta ja rakastaa lukemista. Hän on utelias ja haluaa ymmärtää, miten asiat toimivat. Jos hän näkee jotain omituista, hän ei saa rauhaa, ennen kuin on ottanut selvää, mistä on kyse. Prie rakastaa siskoaan äärimmäisen paljon, ja on turhautunut, koska on huono taistelussa ja siksi kokee, ettei pysty suojelemaan pikkusiskoaan, minkä kokee isosiskona velvollisuudekseen. Hänestä on noloa, että Rose joutuu suojelemaan häntä eikä toisinpäin. Prielle on tärkeää olla hyvässä kunnossa, ja hän kuntoilee säännöllisesti, minkä vuoksi heidän kehonsa on aina hyvässä kunnossa. Prie on helposti tulistuva, eikä pelkää sanoa muille suoria sanoja. Jos joku loukkaa hänen ystäviään – etenkin Rosea – loukkaaja saa varautua melkoiseen ryöpytykseen. Toisin kuin oikeudentuntoinen Rose, Prietä ei haittaa vähän venyttää sääntöjä silloin tällöin. Hän valehtelee ja tarvittaessa jopa varastaa, vaikka Rose tuomitseekin molemmat jyrkästi. Tämä on niitä harvoja asioita, joista sisaruksilla joskus syntyy riitoja.

Rose on Prien pikkusisko ja monissa asioissa tämän täysi vastakohta – iloinen, optimistinen ja täynnä elämää. Rose on aurinkoinen persoona, joka onnistuu aina piristämään muiden päivää. Hän on kuitenkin hiukan ujo ja pelokas, eikä hänen iloisuutensa pääse vieraiden seurassa täysiin mittoihin. Ujoudestaan huolimatta hän on aina valmis tutustumaan uusiin ihmisiin (ja muihin otuksiin). Hän on siskonsa tavoin suorasukainen, ja jos joku kohtelee muita väärin tai tekee pahaa, hän ei epäröi sanoa mielipidettään ääneen. Rosella on äärimmäisen voimakas oikeudentunto, jopa hieman naiivilla tavalla. Hänen mielestään mikään teko tai tilanne ei oikeuta valehtelemiseen tai muihin vääryyksiin; hän uskoo, että kaikissa olennoissa on jotain hyvää, ja että kaikki tilanteet selviävät puhumalla. Siinä missä Prie ajattelee siskosten olevan omillaan ja yksin maailmassa, Rosen näkökulmasta aina on joku, joka voi auttaa pulassa olevaa. Vaikka Rose onkin jo viisitoista, hän on silti lapsi, ja tuppaa ajattelemaan lapsekkaammin kuin kypsempi sisarensa. Hän käyttäytyy usein ikäistään nuorempien lailla ja on muutenkin vielä toinen jalka lapsuudessa ja toinenkin vain hädin tuskin sieltä pois. Rose ei halua, että kukaan enää koskaan kohtelee Prietä kuten heidän äitinsä, ja omistautuu voimakkaasti sisarensa suojelemiselle. Jos joku on Prielle hiukankin ilkeä, hän raivostuu ja antaa haukkujan kuulla kunniansa. Taisteluissa Rose vaatii saada olla aktiivisessa tilassa, osaahan hän hyökkäysloitsuja paljon sisartaan enemmän. Rose on tunteellinen ja itkee helposti, mutta myös nauraa pienimmästäkin ilonaiheesta. Hän kokee kaikki tunteet tavallista voimakkaammin, kun Prie taas on apaattisempi.

Ulkonäkö: http://tinypic.com/view.php?pic=2s8pa20&s=9#.WUqmYcZpzIV (Anteeksi huono laatu, jouduin ottamaan piirustuksesta kännykällä kuvan ja muokkaamaan sitä laadukkaammaksi)

Prien ja Rosen keho on parikymppinen, eli sisarukset näyttävät nuorelta aikuiselta. Heidän kehonsa on 162 senttiä pitkä ja hyväkuntoinen, lihaksikas – Rose ei liiemmin välitä ulkonäöstään, mutta Prie rakastaa kuntoilua ja pitää huolta siitä, että heidän kehonsa pysyy timmissä kunnossa. Hiukset ovat tummanpunaiset ja yltävät alaselkään. He pitävät niitä useimmiten auki. Silloin harvoin kun hiukset ovat kiinni, ne ovat yleensä jonkinlaisella lettikampauksella. Varsinkin Rose pitää hiustensa letittämisestä. Silmien väri vaihtelee valaistuksesta riippuen syvänsinisestä mustaan. Sisaruksilla on melko samanlainen vaatemaku – he molemmat pitävät käytännöllisyydestä ja kirkkaista väreistä – mutta Prie pitää paljastavammista ja Rose peittävämmistä vaatteista. Rose on myös enemmän hameiden ystävä, kun Prie suosii shortseja. Siskokset valitsevat vaatteet tasapuolisesti vuoropäivinä. (Kuvan vaatteet valitsi Prie). Paras keino erottaa, kumpi sisaruksista on aktiivisena osapuolena, on kuunnella ääntä ja katsella kehonkieltä; Prie puhuu matalammalla äänellä kuin Rose ja myös näyttää tunteitaan harvemmin. Jos näet heidän kehonsa nauramassa katketakseen tai kiljumassa innosta, kannattaa lyödä vetoa Rosen puolesta. Prien kehonkieli on myös enemmän apaattista ja sisäänpäinkääntynyttä kuin Rosen.

Menneisyys: Prie syntyi Uniaavikolla asuvan noidan ja tämän velhopuolison tyttäreksi. Prien äiti ja isä olivat molemmat äärimmäisen kyvykkäitä taikojen suhteen, joten he luonnollisesti odottivat samaa myös tyttäreltään. Niinpä he alkoivat kouluttaa Priestä samanlaista taikataituria kuin he itse olivat olleet lapsesta asti. Pettymys oli suuri, kun Prie osoitti erittäin heikkoja kykyjä magian oppimiseen. Ainoat loitsut, jotka hän sai jotenkuten toimimaan, olivat puolustusloitsut, mutta ne eivät kelvanneet hänen vanhemmilleen – he halusivat Priestä kyvykkään taistelijan, joka osaisi muutakin kuin vain loihtia eteensä kilven ja piiloutua sen taakse. Mutta vaikka Prie kuinka yritti, hän ei kyennyt oppimaan hyökkääviä loitsuja sen enempää kuin mitään muutakaan kuin ne samat iänikuiset puolustautumiskeinonsa. Kenenkään tietämättä Prie oli kyllä perinyt vanhempiensa voimat, mutta tuntemattomasta syystä hänen kehonsa ja mielensä olivat päättäneet lukita ne hänen ulottumattomiinsa, eikä hän siksi voinut hyödyntää valtavaa potentiaaliaan.

Prien vanhemmat olivat hyvin pettyneitä nuoreen tyttäreensä, ja lapsesta lähtien hän sai kuulla olevansa huono ja arvoton, ja että hänestä ei ollut mihinkään muuhun kuin juoksemaan piiloon kilpensä taakse. Prie ei saanut lainkaan hyväksyntää ja rakkautta kunnianhimoisilta vanhemmiltaan, ja koska perhe ei asunut kylässä vaan kauempana aavikolla, tytöllä ei ollut ystäviäkään. Neljävuotiaana hän näki unta suloisesta tytöstä, joka oli hänelle kiltti ja leikki hänen kanssaan. Hän alkoi pitää tyttöä mielikuvitusystävänään, ja huomasi pian, että pystyi Uniaavikon hiekkadyyneillä näkemään mielikuvitusystävänsä oikeasti. Viisivuotiaana hän vietti melkein kaiken aikansa aavikolla harhojensa kanssa. Vanhempia ei kiinnostanut katsoa pikkutytön perään, ja tämä sai viettää aikaansa aavikolla niin paljon kuin halusi. Koska hän ei viettänyt kotona aikaa lähes lainkaan, pikkusiskokin tuli hänelle yllätyksenä. Eräänä päivänä hän vain näki äitinsä imettämässä vauvaa ja kysyi, kenen se oli. Äidin vastatessa kylmään sävyyn, että Rose oli hänen siskonsa, hän ei ollut uskoa sitä todeksi. Saisiko hän nyt oikean ystävän?

Ikäerosta huolimatta Priestä ja Rosesta tuli hyvin läheisiä. Prie lakkasi viettämästä aikaa aavikolla ja alkoi sen sijaan hoitaa Rosea. Äiti vastusteli ensin, mutta tajusi sitten, että Prien toimiessa lastenhoitajana hänelle jäisi enemmän omaa aikaa. Niinpä hän jätti Rosen lähes kokonaan isosiskonsa vastuulle. Se ei Prietä haitannut. Hän keskittyi siskostaan huolehtimiseen niin kovasti, että ei tehnyt melkein mitään muuta. Ja jotenkin Rosesta kasvoi saman näköinen ja luonteinen kuin Prien mielikuvitusystävästä. Vaikka Prie ei sitä silloin ymmärtänytkään, hän oli käyttänyt sisällään uinuvia voimia tiedostamattaan ja ennustanut sisarensa syntymän. Jos hän olisi kertonut tästä äidilleen, hän olisi luultavasti saanut äidin kiinnostumaan tyttärestään aiempaa enemmän ja viettämään tämän kanssa aikaa harjoitellen ennustamiseen liittyviä loitsuja, mutta hän ei ajatellut asian olevan kertomisen arvoinen. Ja niinpä Prien vanhemmat pitivät häntä yhä taitamattomana surkimuksena, josta Rosen hoidon myötä alkoi tulla yhä enemmän ja enemmän taloudenhoitaja kuin tytär. Tyttöjen isä rakasti molempia lapsiaan Prien kyvyttömyydestä huolimatta, ja vaikka hänkin oli pettynyt Prieen ja toivoi tämän olevan lahjakkaampi, hän ei kestänyt katsella, kuinka hänen vaimonsa kohteli lasta. Niinpä hän jätti perheensä, eikä hänestä olla sen jälkeen kuultu.

Rose sen sijaan oli eri maata kuin siskonsa. Aivan kuin vanhemmilta periytynyt magia olisi hypännyt Prien yli antaakseen Roselle kaksinkertaiset kyvyt; hän osoitti jo hyvin nuorena äärimmäistä lahjakkuutta loitsujen käyttöön, etenkin tyttöjen vanhempien niin arvostamien hyökkäävien loitsujen saloihin. Prien ja Rosen äiti oli innoissaan. Viimeinkin hänellä oli se lahjakas tytär, josta hän oli haaveillut synnyttäessään Prien. Siinä missä Prie sai osakseen kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, Rose sai äidin kaiken rakkauden ja huolenpidon. Hänestä tuli äidin lempilapsi, kun Prie jäi yhä enemmän varjoon. Siskon hoitaminen johti luonnollisella tavalla muihin kotitöihin, ja kun Rose ei enää kaivannut vahtijaa ja leikittäjää joka hetki, Priestä tuli talon palvelija.

Tämä ei kuitenkaan estänyt tyttöjä tulemasta hyvin läheisiksi keskenään. Aina kun Priellä ei ollut töitä tehtävänä eikä Rosella loitsuja harjoiteltavana, tytöt leikkivät keskenään. Prie yritti esitellä sisarelleen lempipaikkaansa Uniaavikkoa, jossa hän oli tavannut sisarensa ennen tämän syntymää, mutta harhanäkyjä luova aavikko karmi Rosea liikaa. Niinpä he leikkivät talon puutarhassa, joka pysyi vanhempien langettamien loitsujen avulla vehreänä ja sopivan lämpimänä ympäri vuoden.

Kun Prie oli yksitoista ja Rose kuusi, Rose kysyi äidiltään, miksei tämä ikinä harjoitellut Prien kanssa tai sanonut rakastavansa tätä tai halannut tätä. Äiti säikähti menettävänsä hyvän suhteensa tyttäreensä, jos tämä alkaisi ajatella äitikullan kohtelevan isosiskoa huonosti, joten hän selitti kiireesti, ettei Prie ollut hyvää seuraa Roselle, joka oli kaikessa niin paljon parempi kuin huono ja taitamaton siskonsa. Rose väitti edelleen vastaan, joten äiti katsoi parhaaksi erottaa tytöt toisistaan. Hän siirsi Rosen huoneen kartanon ylimpään kerrokseen, kun Prie sai muuttaa kellariin. Äiti teki parhaansa pitääkseen molemmat tytöt niin kiireisinä, ettei heillä olisi aikaa tavata toisiaan; Rosen kaikki aika kului loitsuharjoituksissa, ja Prie raatoi kotitöiden parissa. Lisäksi hän piti Prielle ankaran puhuttelun, jossa hän kielsi Prietä ”olemasta missään tekemisissä tyttäreni kanssa”. Rosea hän aivopesi haukkumalla Prietä ja vastaavasti kehumalla Rosea jatkuvasti.

Kun Prie oli viisitoista ja Rose kymmenen, Rose ei tiennyt mitä ajatella isosiskostaan. Toisaalla olivat vuosien ihanat muistot sisaren kanssa leikityistä leikeistä, toisaalla äidin haukut ja Prien jatkuva mustamaalaus. Prie puolestaan oli varma ajatuksistaan – hän ei enää rakastanut todelliseksi syntynyttä mielikuvitusolentoaan, hän vihasi sitä. Prien näkökulmasta Rose oli ilmestynyt tyhjästä, vienyt äidin viimeisetkin rakkauden rippeet itselleen, tehnyt Priestä palvelijan ja kaiken huipuksi karkottanut tämän mukavasta huoneestaan kylmään kellariin. Ennen Prien elämä oli ollut siedettävää; nyt se oli helvettiä. Monen vuoden ajan tytöt tapasivat toisiaan hyvin harvoin – sen lisäksi että heidät yritettiin tarkoituksella erottaa toisistaan, he myös välttelivät toisiaan parhaansa mukaan. He erääntyivät toisistaan ja heidän ystävyytensä haalistui vanhaksi muistoksi.

Eräänä iltana, kun Prie oli seitsemäntoista ja Rose kaksitoista, Prie kuuli huoneensa ovelta hiljaisen koputuksen. Uteliaana hän kääntyi katsomaan, kuka ovella oli, ja yllättyi toden teolla nähdessään pikkusiskonsa. Rose selitti, että hän oli halunnut tavata Prien ja puhua asiat halki. Prie vastusti ajatusta ensin, mutta myöntyi lopulta. Niinpä molemmat kertoivat oman puolensa asiasta.

Koko yön juteltuaan tytöistä tuntui, kuin viime vuodet olisivat pyyhkiytyneet olemattomiin. He olivat taas ne samat sielunsiskokset kuin lapsina. Molempia raivostutti heidän äitinsä julma käytös, ja he päättivät yhteistuumin mennä seuraavana päivänä sanomaan äidille suorat sanat. Ja jos äiti yrittäisi taas erottaa heidät, he vaikka karkaisivat kotoa.
Heidän ei kuitenkaan tarvinnut odottaa seuraavaan päivään. Molempien tietämättä heidän äitinsä oli kuunnellut oven takana, ja nyt hän avasi oven ja astui sisään. Molemmat tytöt hätkähtivät ja nousivat säikähtäneinä pystyyn nähdessään äitinsä kasvot. Ne olivat kuin myrskyn merkki. Raivoissaan hän huusi tytöille, näinkö he kiittivät häntä vuosien elättämisestä ja huolenpidosta. Mutta nyt tapahtui jotain sellaista, mikä oli tässä talossa ennenkuulumatonta – Prie nousi äitiään vastaan. Aivan yhtä vihaisella äänellä hän huusi päin noidan naamaa, ettei tämä ollut koskaan rakastanut häntä, ja että Roseakin hän rakasti vain tämän kykyjen vuoksi. Naisen kasvot muuttuivat hirvittävän näköisiksi, tämän käteen ilmestyi veitsi ja hän ryntäsi kohti Prietä. Kuului kammottava veitsen iskeytymisen ääni ja lattialle roiskahti verta. Mutta maahan kaatui Rose, ei Prie. Hän oli hypännyt isosiskonsa eteen tätä puolustaakseen.
Silloin Prie tunsi sisällään jotain polttavaa ja valtavan suurta, ja hänen kehonsa tuntui olevan räjähtämäisillään. Hän antoi voiman purskahtaa ulos, ja se syöksyi renkaana joka suuntaan, iskien Prien äitiä rintaan. Tämä ehti nähdä tyttärensä alkavan hehkua omituisesti, miettiä mitä ihmettä oikein tapahtui, tuntea terävän kivun rinnassaan ja vajota pimeyteen. Hän oli kuollut. Isku osui myös Roseen, joka kaatui velttona maahan.

Sitten voima palasi takaisin Prien sisään, vetäen samalla mukaansa jotain Rosen kehosta. Ennen kuin hän itsekään tajusi asiaa, hän kuuli siskonsa äänen, mutta ei tämän ruumiista, vaan oman päänsä sisältä. Sisaruksilla kesti hetki ymmärtää, että Rose oli siirtynyt Prien kehon sisälle. Tytöt pohtivat tilannetta, eikä Priellä ollut aavistustakaan, mistä oli saanut voiman, joka oli tappanut hänen äitinsä ja lukinnut Rosen samaan kehoon hänen kanssaan. Molempien mielestä kyseessä oli voimakasta ja pelottavaa magiaa, mikä tuntui ihmeeltä. Priehän oli aina ollut surkea noita. Yrityksistä huolimatta Prie ei ikinä saanut temppua onnistumaan uudestaan tahdonvoimalla. Myös pikkulapsena tehty ennustus ymmärrettiin nyt ennustamiseksi, mutta siihenkään Prie ei enää pystynyt. Rosen keho oli kuollut, joten tytöt päättivät, etteivät yrittäisi palauttaa tilannetta ennalleen – he eivät tienneet, miten Rosen kävisi, jos he ylipäätään onnistuisivat.

Muuta: Prie ja Rose asuvat Keijumetsän koilisosassa, lähellä Susimetsän rajaa. He ovat kunnostaneet pienen mökin, jossa on juuri sopivasti tilaa yhdelle asukkaalle. He pitävät muutamia kanoja ja yhtä lehmää sekä kasvimaata, mutta sen ruoan mitä eivät itse pysty tuottamaan, he metsästävät. Lisäksi heillä on kissa nimeltä Bear (pörhistäessään ruskeaa turkkiaan se muistuttaa hämmästyttävästi pientä karhunpoikasta), joka käytännössä elättää itsensä pikkueläimiä pyydystämällä eikä huoli omistajiensa tarjoamaa ruokaa. Se liikkuu vapaana mökin lähistöllä eikä usein tule kotiin yli viikkoon, mutta kotona ollessaan se rakastaa silittelyä ja hellittelyä. Priellä ja Rosella on jousipyssy, jonka käytössä Rose on erittäin lahjakas, mutta useammin he metsästävät ruokansa taikuuden avulla. Prie osaa käyttää veistä, mutta ei kovin taitavasti.

Vastaus:

Vautsi, aivan erinomainen hahmo! Todella hyvin sait selitettyä monimutkaisen kokonaisuuden, jopa mun puuaivot tajus koko homman! :D Lisään hänet/heidät heti, tervetuloa pelaamaan! :)

Nimi: Frosty

11.06.2017 21:42
Marille kuvia ^^:
Ihmismuoto: http://aijaa.com/Vcxgiu
Kumpikin elukkamuoto: http://tinypic.com/view.php?pic=157111x&s=9#.WT2PBT6U_qA

Vastaus:

Päivitetty! :3

Nimi: Aria

08.06.2017 13:06
Nimi: Shannon Greene
Kutsumanimi: Zeta (kreikankielen kirjain, Shannonin ryhmän nimeämisperiaate)
Laji: kyborgimuodonmuuttaja (leopardi)
Syntynyt: 22.7.1999
Sukupuoli: nainen

Luonne: Shannon tarkkailee ympäristöään jatkuvasti ollakseen perillä siitä, mitä milloinkin tapahtuu. Hänen käytökseensä on juurtunut muitakin sotilasmaisia piirteitä, kuten pakoreittien tarkistaminen ja varmistaminen minne ikinä meneekään, neutraalit kasvot kommunikoidessa sekä jatkuva taisteluvalmius. Hän tykkää olla liikkeellä, sillä silloin nainen kokee olonsa jollain tapaa turvallisemmaksi. Kämpällään – jota hän kutsuu tukikohdaksi – nainen käväisee vain silloin tällöin.

Shannon pitää yllä taistelutaitojaan harjoittelemalla niitä säntillisesti. Hän herää yleensä joka päivä kukonlaulun aikaan ja pitää aamusta muutaman tunnin tuokion hioen liikkeitään ja aseidensa käyttöä. Shannon liikkuu myös usein leopardin muodossa, jolloin hän muun muassa saalistaa itselleen ruokaa. Järjestelmällisyys ja vakiintuneet rutiinit kannattelevat naisen päivärytmiä; tarkkuus on peruja koulutusajoilta.

Shannon näyttää ulospäin aina neutraalilta kivikasvolta, ja sen mukaista hänen käyttäytymisensä usein onkin tuntemattomia kohtaan. Nainen ei ole myöskään puheliaimmasta päästä, sillä turha sananhelinä on silkkaa energian tuhlausta. Ei tämä kuitenkaan hiljaa pysy jos häneltä jotain kysytään, sillä tieto on valtaa, eikä sitä tiedä vaikka saisikin tietää toisesta jotain mielenkiintoista. Pinnan alla Shannonilla on samanlaiset tunteet kuin kaikilla muillakin, mutta niiden esiin puskeminen on harvinaista, sillä Shannon ei koe sille lähes koskaan tarvetta. Nainen on aika avuton ihmissuhteiden kanssa, sillä hänelle on useampi vuosi jankutettu, että suhteet ovat heikkouden merkki.

Jos nainen tulee yllätetyksi tai ei muuten vain pidä tilanteesta, hän naksauttaa hyvin herkästi veitsensä esille. Koskaan ei voi olla liian varautunut, sillä jokaisessa olennossa saattaa piileä potentiaalinen vihollisen uhka. Shannon on tosin tullut hieman rennommaksi otteissaan ajan saatossa, sillä hän on huomannut, että saarella ei ole kuitenkaan joka nurkan takana vaara vaanimassa. Muiden olentojen jatkuva analysoiminen on kuitenkin jäänyt päälle ikään kuin varmemmaksi vakuudeksi.

Ulkonäkö: Shannon on 172 senttimetriä pitkä, ruumiinrakenteeltaan jäntevä nainen. Hänen lihaksensa ovat pikkutyttönä aloitetun koulutuksen tulosta, ja vaikkei Shannon niin silmiinpistävä lihaskimppu olekaan, tästä kyllä erottaa vuosien työn. Hänellä on kaikesta huolimatta melko naisellinen vartalo, mikä häiritsee Shannonia hieman, sillä siitä on sotilastehtävissä ollut aina enemmän haittaa kuin hyötyä. Shannonin kehon metalliset osat ovat esillä selvästi, ja tämän kyborgius näkyy parhaiten hänen vasemmasta käsivarrestaan. Naisen ihonsävy on hieman normaalia tummempi, aivan kuin hänellä olisi ympärivuotinen kevyt rusketus.

Shannonin hiukset ovat vaaleahkon ruskeat, jotka taittavat hieman kultaiseen sävyyn. Ne ovat luonnostaan loivilla laineilla ja yltävät naista hieman olkapäiden alapuolelle. Hiukset ovat melko villin näköiset ja epätasaisesti kasvaneet, sillä Shannon on antanut niiden kasvaa siiliksi leikatusta tukastaan. Shannonin silmät ovat tumman meripihkan väriset, jotka vastaavat samanlaista väriä kuin hänen leopardimuotonsakin silmät. Naisen kasvot ovat voimakkaasti kulmautuneet; vahva leukalinja, korkeat poskipäät, suora nenä sekä ilmeikkäät kulmaluut. Hänellä on sievät, kauniisti muotoutuneet huulet, joiden toinen puoli on tosin hieman epäsymmetrinen verrattuna toiseen vanhan taisteluvamman seurauksena.

Shannon pukeutuu mielellään ihonmyötäisiin, kevyisiin vaatteisiin, jotka ovat mahdollisimman vähän tiellä ja joissa on helppo liikkua. Väreistä hän suosii kaikkea, mitkä sulautuvat hyvin maastoon; yleensä hänen yllään näkee vihreän eri sävyjä ja mustaa. Shannonilta löytyy mustia t-paitoja ja pitkähihaisia sekä maastokuvioituja housuja useammat kappaleet. Hän omistaa myös mustat varsikengät (millaiset kengät nyt sotilailla yleensäkin on) sekä maastokuvioisen takin, jota hän käyttää säästä riippuen.

Taidot: Shannon on muodonmuuttajaeläimensä ansiosta vahva, kestävä ja nopea. Ketteryyttä vaativat tehtävät eivät tuota myöskään ongelmia, sillä Shannon kiipeilee leopardien lailla mielellään puissa. Vuosien eliittisotilaskoulutus on antanut naiselle hyvät taistelutaidot. Shannon on osaksi kyborgi, sillä hänen kehoonsa on rakennettu erinäisiä aseita. Vasen käsivarsi on osittain korvattu ja lujitettu metallilla; sitä nainen käyttää kilpikätenään suojautuakseen esimerkiksi teräaseiden iskuilta tai jopa luodeilta. Oikeaan kämmenselkään on sisäänrakennettu järjestelmä, johon upotetun veitsenterän Shannon saa esiin puristamalla peukalon ja etusormen yhteen. Tällä on samanlainen veitsisysteemi myös molemmissa kyynärpäissään sekä nilkoissaan, ja veitsien avaaminen toimii sormitekniikalla (esimerkiksi vasemman nilkan veitsen saa esiin vasemman käden peukalo- ja keskisormella. Perustuu hermostoissa kulkeviin virtapiireihin). Shannonin kehossa henkiinjäämisen kannalta tärkeitä kohtia, kuten rintakehää, selkäydintä sekä valtimoiden seutuja on pyritty vahvistamaan erilaisilla suojarakenteilla.

Menneisyys: Shannon syntyi ainoaksi lapseksi köyhään perheeseen Arabian niemimaalla. Kumpikaan Shannonin vanhemmista ei ollut muodonmuuttaja, vaan tämä ominaisuus periytyi tytölle muun suvun kautta. Jo lapsena leikkiessään Shannon oli muita voimakkaampi ja nopeampi, mikä herätti nopeasti alueelta silloin tällöin uusia koulutettavia etsivien basiliskien mielenkiinnon. Basiliskit – kuten he itseään nimittivät - olivat laajalle verkostoitunut järjestö, jotka kouluttivat erityisiä eliittisotilaita erinäisiin tarkoituksiin; alueiden valtauksiin, palkkamurhiin ja ylipäätään vallan haalimiseen. Ulkopuolisille ryhmää tietenkin markkinoitiin viattomana sotilaskoulutuksena, etenkin silloin, jos oli tarve suostutella vanhemmat luovuttamaan lapsi koulutukseen. Köyhille perheille tarjoukset olivat houkuttelevia, sillä basiliskit tukivat varallisesti niitä, joiden lapsi koulutukseen valittiin. Shannonin vanhemmilla ei ollut varaa kustantaa tytölle minkäänlaista koulutusta, ja kun basiliskit tarjosivat heille tilaisuuden, he hyödynsivät sen ilomielin; tulisihan Shannonista kunniakas ja arvostettu sotilas.

Niinpä Shannon matkasi kauas kotoaan, salaiseen tukikohtaan toiselle puolelle niemimaata, jossa basiliskit testasivat ja kouluttivat pientä ryhmää sotilaita. Eliittiin päästäkseen tuli tietysti läpäistä koe, jonka Shannon muodonmuuttajaeläimensä suomien taitojen avulla helposti suorittikin. Tyttö oli tuolloin kuusivuotias; hieman vanhempi kuin koulutettavat keskimäärin. Hänet hyväksyttiin silti ohjelmaan mukaan, ja siitä alkoi Shannonin kymmenen vuoden mittainen sotilasura.

Shannon ja muut ryhmän jäsenet nimettiin kreikankielisten kirjainten mukaan, sillä eliitissä ei käytetty oikeita nimiä liian tuttavallisuuden ja inhimillisyyden pelossa. Näin ollen Shannonista tuli sotilas Zeta – nimi on vakiintunut hänen käyttöönsä nykypäivänäkin. Lisäksi Shannonin pitkät hiukset ajeltiin kokonaan pois, sillä lyhyt tukka oli paljon käytännöllisempi kenttätöissä. Shannonia ja hänen ryhmänsä muita jäseniä koulutettiin ankaralla kädellä; olemattomat yöunet, raskaat lihas- ja kestävyyskuntoharjoitteet, aseiden käsittely sekä henkisen kantin koetteleminen olivat osa jokaista päivää. Shannon menestyi koulutuksessa hyvin, sillä hänellä oli muodonmuuttajuutensa ansiosta aina pieni etulyöntiasema tavallisiin ihmisiin. Tässä vaiheessa tyttö ei toki itsekään tiennyt olevansa moinen, vaikka normaalia voimakkaampi olikin.

Shannon ei juurikaan tutustunut muiden ryhmäläistensä kanssa, sillä eliittisotilaat eivät saaneet muodostaa tehtäviään mahdollisesti haittaavia ihmissuhteita. Vaikka tyttö ei sitä ikinä ulospäin näyttänytkään, hän tunsi olonsa välillä yksinäiseksi kaivatessaan lapsuutensa leikkejä muiden kanssa. Shannon oppi piilottamaan myös muut tunteensa ansiokkaasti, mikä teki hänestä entistä paremman sotilaan basiliskien silmissä. Basiliskit olivat keksineet keinon kehittää eliittisotilaita vielä paremmiksi, ja eräänä päivänä ryhmä sai kutsun tukikohdan laboratorioon. Sieltä jokainen palasi erinäisiä aseita ja suojauksia kehoonsa rakennettuina; samalla testattiin, kuinka hyvin sotilaat kestivät kipua operaation aikana. Shannon ei ole vieläkään unohtanut sitä, miltä hänen metalliosiensa asentaminen tuntui.

Pian eliittiryhmän jäseniä alettiin valmistella oikeita tehtäviä varten. He saivat komentoja sotakentille, valloitetuille alueille ja muihin tukikohtiin. Shannonin tehtävä oli yleensä toimia tiedustelijana tai vakoojana taitavan liikkumisensa ansiosta, mikä oli tytölle helpotus; vaikka vuosien koulutus oli kovettanut häntä paljon, hän ei tiennyt, olisiko kyennyt painamaan liipaisinta oikeasti tappamistarkoituksessa. Shannon hoiti kenttätyönsä hyvin, mistä hän myös tunsi silloin tällöin huonoa omaatuntoa, sillä onnistunut tiedustelukeikka tiesi usein onnistunutta iskua muiden ryhmäläisten toimesta. Kun Shannon sitten eräänä päivänä yllättäen muuntautui jänteväksi leopardiksi kaikkien edessä, basiliskien riemulla ei ollut rajoja. Heille ei ollut mitään väliä, oliko Shannon kummajainen vai ei, mutta isoksi kissaksi muuntautuva eliittisotilas oli painonsa arvosta kultaa. Shannon itse oli hämmentynyt ja hieman järkyttynytkin omasta kyvystään, eikä hänellä ollut mitään hajua, kuinka se oli edes mahdollista. Kuten tavallista, Shannonin oli päästävä asiasta yli ilmekään värähtämättä ja alettava harjoittelemaan eläimeksi muuttumista niin, että se olisi mahdollisimman tehokasta ja vaivatonta. Häntä oli määrä myöhemmin alkaa tutkimaan, sillä muodonmuuttajageenin viljely olisi ollut tuottoisaa hommaa.

Basiliskit saattoivat kuitenkin huomata Shannonin kuoren alla piilevät tuntemukset, sillä eräänä päivänä he antoivat tytölle henkilökohtaisen tehtävän; murhan. Shannonin oli määrä surmata yön pimeydessä basiliskeille kapuloita rattaisiin heitelleen herran sekä tämän perheen. Shannon suoritti tehtävän hyvin aina siihen asti, että onnistui murtautumaan ensimmäisen uhrin huoneeseen. Nähdessään sängyssä nukkuvan nelivuotiaan hän ei kuitenkaan mitenkään voinut vetää tämän kurkkua auki, vaan pakeni talosta suorinta reittiä ulos. Shannon oli aivan hukassa ja kauhistunut tiedostaessaan, että hän oli pettänyt basiliskit. Vaikka tyttö oli aluksi pysytellyt ryhmässä lähinnä vanhempiensa elannon turvaamiseksi, häneen oli ajan kuluessa iskostunut jonkin verran basiliskien oppeja ja arvoja. Shannon ei voinut tuskissaan palata tukikohdalle, eikä hän olisi uskaltanutkaan rangaistuksen pelossa. Niinpä tyttö muuttui leopardiksi ja alkoi juoksemaan päättömästi pois päin kaikesta, lopulta huomaten kuinka maisema vaihtui synkeään ja hämärään metsään. Shannonin sotilasvaistot ottivat vallan, eikä hän antanut itsensä joutua paniikkiin, vaan yritti kartoittaa uutta ympäristöään niin hyvin kuin taisi. Jonkin aikaa yritettyään tyttö tajusi, että ei tulisi pääsemään pois. Nykyään Shannon on astunut saarella muutaman vuoden.

Muuta: Shannonin tukikohta on vanhanaikainen, puusta ja valkoiseksi rapatusta kivestä rakennettu talo, joka sijaitsee Keijumetsän ja Lohikäärmelaakson rajamailla. Nainen viettää aikaansa kuitenkin liikuskellen melko paljon ympäriinsä. Vaikka Shannonilla on sisäänrakennettuja teräaseita, hän kantaa mukanaan aina kaiken varalta muutamaa erillistä veistä. Vaikka hänet on koulutettu käyttämään myös ampuma-aseita, ne eivät tunnu naisen mielestä niin luontevilta.

Vastaus:

Oikein mainio hahmo, lisään heti! :)

Nimi: Amé

05.06.2017 20:39
Nimi: Morgayne- Noella Heleyra

Kutsumanimi: Morgan ja Noella

Laji: Merinoita

Syntynyt: 2.1.1999

Sukupuoli: Nainen

You and me, we made a vow
For better or for worse
I can't believe you let me down
But the proof's in the way it hurts


Luonne: Tämä nainen on kaksoispersoonan omistava olento. Morgan on kaksikosta ehdottomasti se julmempi, häijympi ja ilkeämpi persoona. Nainen on suoraan sanottuna todella kylmä ihminen, joka ei välitä mistään tai kenestäkään. Morgan on todellakin olento jonka eteen ei kannata joutua. Nainen ei nimittäin tunne sääliä ketään kohtaan, vaan jos joku todella alkaa Morgania ärsyttämään, nainen kyllä vetää toista helpostikin pataan. Nainen rakastaa ylikaiken kaikkea väkivaltaista, ja jos vain voi, niin Morgan manipuloi muut tekemään jotain väkivaltaista. Sehän on naiselle kuin viihdettä, katsella miten muut tappelevat ja sitten myöhemmin vaikka tappaa kumpikin osapuoli. Se on naiselle ihan okei, ja oikeastaan voisi ajatella että Morganilla ei ole omaatuntoa juuri ollenkaan. Ja se on totta. Nainen harvemmin tuntee minkäänlaista omatunnon pistosta vaikka olisi tappanut rekkalastillisen ihmisiä. Se kertookin jo varmasti naisen luonteesta paljon. Morgan valehtelee usein, vaikka itse vihaakin sitä yli kaiken. Mutta tehty mikä tehty, nainen valehtelee lähes aina jos ei halua kertoa totuutta. Ja tämäkin tulee automaationa, sillä jos totuus ei ole miellyttävä, Morgan valehtelee vain itsensä takia. Eli nainen on todella, todella itserakas. Ei mikään merkitse tälle yhtä paljon kuin tämä itse. Morgan laittaa itsensä aina muiden edun edelle, eikä edes häpeä sitä. Nainen on erittäin pitkävihainen, ja joskus vaikuttaa että Morganilla on lista kenen kanssa on joskus riidellyt, niin kauan nainen joskus vihoittelee joillekin. Jossain vaiheessa nainen vielä vetää kehiin että toinen on tälle velassa. Silloin toinen on pulassa. Morgan saattaa nimittäin keksiä ties minkälaisia tehtäviä mitä toisen pitää suorittaa tälle. Sukeltaa seireenien sekaan jotta saisi jonkun tärkeän yrtin. Esimerkiksi tuollaisia tehtäviä tulee useinkin vastaan. Morgan on nainen joka mieluusti tekee toisille palveluksia, jotta toiset saavat joskus korvata tuplasti sen naiselle. Ja jos luvattua korvausta ei kuulu, Morgan laittaa sen kuulumaan. Nainen ei pelkää mitenkään näyttää voimiaan, vaan mieluusti haastaa toisille riitaa ja toimii toisten henkisenä että fyysisenä hakkaajana. Lapsia kohtaan Morgan tuntee kirjaimellista vihaa, ja yleensä tämän vihan kohteeksi joutuukin pienet lapsoset. Heihin nainen ei kuitenkaan kajoa pitkällä tikullakaan, vaan enemmänkin laittaa jotain myrkkyä ruokaan. Se olisi naisen moraalille sopivaa. Morgan on hyvin tietoinen Noellan olemassa olosta, ja pyrkii kaikella toiminnallaan vahingoittamaan kaksoispersoonaansa.
Noella on kuin Morganin vastakohta. Tämä on herkkä ja hellä, lähes aina ystävällinen nainen. Tämän suusta tuskin ikinä kuulee yhtään toisia loukkaavia sanoja, vaan enemmänkin välillä vähän liiankin täydellistä tekstiä. Joskus saattaa jopa vaikuttaa siltä että Noella on kuin satujen prinsessat, täynnä kaikkea hyvää ja aina hyvällä tuulella. Se pitää kutakuinkin paikkansa. Nainen sen harvemmin on huonolla tuulella, ja silloinkin se esiintyy vain normaalista hiljaisempana päivänä, jolloin Noella kuluttaa päivät uimalla ja luonnon kauneutta ihailemalla. Noella on muutenkin yleensä suorastaan hyväntuulisuutta hehkuva, eli nainen suorastaan levittää sitä ympärilleen hymyilemällä, toisia kehumalla ja olemalla ystävällinen. Noella vihaa valehtelua, eikä juurikaan valehtele ikinä. Nainen on hyvin tietoinen siitä mitä Morgan tekee, ja yrittää parhaansa mukaan korvata kaksoispersoonansa tekemisiä, vaikkei se oikein onnistukkaan. Noella on siis välillä hiukan liiankin tietoinen kaksoispersoonansa olemassa olosta, ja yrittää koko ajan pitää Morganin poissa päänsä sisältä. Sen saattaa huomata naisen käytöksestä, sillä tämä on varovainen, eikä suostu missään olosuhteessa sanomaan nimeä noita. Noella on muutenkin hiukan ujo, eikä tästä saa millään ilveellä suulasta. Korkeintaan ehkä persoonaksi, joka puhuu sopivan määrän. Huumoria Noella ymmärtää todella hyvin, ja itse laukoo hyväntahtoista, yleensä ihmisiä naurattavaa läppää. Nainen itse eniten on ehkä realisti, mutta välillä tämän ajatukset kohoavat optimistin tasolle, vaikka yleensä Noella yrittääkin ajatella kaiken positiivisen kautta. Noella on todella eläinystävällinen, ja tämä ei ikinä haluaisi satuttaa yhtäkään eläintä. Yleensä tytön löytääkin ihailemasta merien ja luonnon monimuotoisuutta ja kauneutta. Noella rakastaa merta, eikä vapaaehtoisesti halua jättää sitä, muuta kuin muutamiksi tunneiksi. Nainen on utelias, ja välillä tämän uteliaisuus käy niinkin kovaksi että Noella lähtee sen takia tutkimaan maata. Silloin tämä yleensä pitää Morgania lähellään, jotta tarpeen tullen pystyisi vaihtamaan persoonaansa, silläkin uhalla että tämä katoaisi ikuisiksi ajoiksi.

For months on end I've had my doubts
Denying every tear
I wish this would be over now
But I know that I need you here

Ulkonäkö: Morgan on tästä kaksikosta se rumempi yksilö, vaikka tämäkin on ihan kaunis. Nainen on painoonsa nähden muodokas, mutta kuitenkin todella laiha. Eli ei tällä mitenkään kehuttavan muodokas keho ole. Naisella on hiukan liiankin valkoiset ja luiset kasvot, jotka ovat kuitenkin ihan sievät. Morganilla on suurehkot, jäänsiniset silmät, joissa on hämmästyttävän kirkas väri. Naisella on sen lisäksi mustat, todella paksut hiukset, jotka yleensä ovat auki, ihan vain koska Morgan ei osaa laittaa niitä muuten. Morganilla itseasiassa pituutta on vajaat 180 senttimetriä, eli tämä on yllättävän pitkä. Tosin siihen kyllä vaikuttaa se, että melkeinpä puolet tämän pituudesta vie tämän pyrstö, joka on kuin mustekalan lonkerot. Väriltään lonkerot ovat liilat, mutta imukupit jotka lonkeroiden alapuolella ovat, ovat hiukan vaaleamman violetit. Morgan pitää yläosassaan hiukan merileväsuikaletta muistuttavaa kappaletta, joka peittää kaulasta navan yläpuolelle tämän ihon. Sen lisäksi tämän kaulassa on koru, joka on keltainen simpukka. Koru kuitenkin hehkuu todella kummallisesti. Morgan on ihmismuodossaan reilut 175 senttimetriä pitkä, ja tällä on hontelot jalat ja muutenkin hontelo vartalo. Silloin nainen käyttää tiukkoja vaatteita, jotka ovat mahdollisimman paljastavia, eli yleensä talvisinkin tällä on bikinien yläosa ja sortsit päällään. Jalassaan tämä pitää tennareita tai lenkkareita, joilla tämä saa liikuttua paikasta toiseen nopeasti.
Noella on taas kuin kauneus itse. Naisella on muodokas keho, joka on täydellinen tiimalasivartalo. Noella on 178 senttimetriä pitkä pyrstöineen päivineen. Tällä on platinablondit hiukset, jotka yltävät noin rintojen korkeudelle. Niissä on muutama kihara, ja aina kastuttuaan, hiukset ovat todella kiharat. Noella on muutenkin kasvoiltaan täydellinen. Naisella on kaunis, vaaleahko iho, jolla on muutama harmiton pisama. Silmät Noellalla ovat kauniin taivaansiniset, mutta aivan iiriksien ulkoreunoilla väri tummenee merensinisiksi. Merensinisten reunojen vierellä on aivan pieni häivähdys jäänsinistä, mutta se on todella vaikeasti huomattavissa. Naisella on pitkä pyrstö, joka muistuttaa eniten ehkä merenneitojen pyrstöä. Se on väriltään vaaleansininen, mutta joissakin kohdissa, kun esimerkiksi evissä se on paljon tummempi, enemmän merensinisempi. Noellalla on yläosassaan kaksi valkoista simpukkaa, jotka peittävät juuri sopivasti naisen rinnat. Noella ihmismuodossa on yhtä kaunis, 173 senttimetriä pitkä valkohiuksinen nainen. Noellalla on silloin päällään lähes aina valkoista, mutta joskus jotain sinistä. Yksi piirre vaatteissa on lähes aina, ne ovat väljät, ja jollain tavalla tyttömäiset. Niissä on harvoin mitään enempää paljastavaa, vaan ne ovat todella peittävät. Noellalla on sen lisäksi Morganin tavoin koru, joka on hohtava valkoinen simpukka. Jalassaan nainen pitää valkoisia sandaalin tyyppisiä kenkiä.

You say I'm crazy
Cause you don't think I know what you've
But when you call me baby
I know I'm not the only one

Taidot: Morganin taitoihin kuuluu ehdottomasti erilaisten taikojen tekeminen. Toisin kuin Noella, Morgan on opiskellut paljonkin noitien perusteita, ja on todella taitava noita. Tämän taidot ovat oikeastaan todella hyvällä mallilla, mutta tällä on todella paljon opittavaakin vielä. Nainen on sen lisäksi nopea uimaan, ja harva meriolio osaa uida yhtä pienistä koloista kuin Morgan, tämän lonkeroiden ansiosta. Nainen on muuten fyysiseltään kunnoltaan ihan sitä perussakkia, ei mitään sen kummallisempaa osaamista muuten osaa.

Noellan voimat ovat taas enemmän veteen liittyviä kuin Morganin. Nainen osaa parantaa veden kautta, ja jopa maallakin olevia, mereltä tulevista myrskyistä tulevia tuhoja nainen pystyy korjailemaan veden kautta. Sen enempää Noella ei kuitenkaan kykene tekemään. Peruskunnoltaan Noella on todella ketterä, ja nopea uimaan, mutta muuten tämän peruskunto on aikas huono.

You've been so unavailable
Now sadly I know why
Your heart is unobtainable
Even though Lord knows you kept mine

Menneisyys: Nainen syntyi normaalisti vanhemmilleen, Vechnostiin, Seireenin merelle. He olivat kumpikin meri-ihmisiä. Hänen äitinsä Gilla ja isänsä Iala, olivat kumpikin halunneet kauan lapsia, ja kun he saivat naisen, he olivat onnensa kukkuloilla. Tasan vuosi naisen syntymän jälkeen he saivat vielä kaksoset, kaksi poikaa, Miroslavin ja Sebastianin. Miroslav etenkin on ollut aina huolehtivainen isosiskoaan kohtaan, ja on pitänyt tätä kuin kukkaa kämmenellään.

Hänen vanhempansa alusta alkaen tiesivät että naisella oli kaksoispersoona, ja näistä kahdesta vanhemmat pitivät paljon enemmän Noellasta, joka totteli aina vanhempiaan mukisematta. Merenmiehet eivät kuitenkaan välittäneet Noellan hienoisesta avuttomuudesta, vaan käyttivät tätä pahasti seksuaalisesti hyväksi kun tyttö oli 8 vuotias. Se sai Noellan traumatisoitumaan, ja myöhemmin Miroslav meni kirjaimellisesti vetämään poikia turpiin jotka olivat satuttaneet tämän siskoa.

Morgan oli koko murrosikänsä ajan hyvin kapinoiva, ja tämä seurusteli todella monen pojan kanssa. Pisin aika jonka tämä seurusteli yhden pojan kanssa, oli kutakuinkin puolisen vuotta. Morgan rakastui merenmieheen, Theoon, ollessaan 16. Tämä yritti kaikkensa tehdäkseen Theoon vaikutuksen, ja 17 vuotiaana nainen onnistuikin tässä. Theo rakastui naiseen, ja käytti tätä hyväksi kuten Noellaa. Morgan suuttui tästä, ja kaikkien kauhuksi raa'asti surmasi Theon läheiseen merivirtaan. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut tehdä mitääm Morganille, koska pelkäsivät samalla satuttavansa kaikkien rakastamaa Noellaa, ja muutenkin Morgan oli todella vaarallinen jo siinä iässä.

Noella oli kouluissa aina huippuoppilas, ja tämä haaveili että olisi voinut lukea itselleen jonkin ammatin. Tätä kuitenkin häiritsi se, että jokainen suorastaan vältteli tätä, sillä meri-ihmiset pelkäsivät että Morgan vaihtuisi persoonaan. Se sai Noellankin tuohtuneeksi, ja juuri kun tämä oli täyttänyt 18 Noella karkasi kahdeksi kuukaudeksi maalle. Silloin meri-ihmiset ikävöivät todella iloista ja valovoimaista persoonaa, mutta etenkin Miroslav. Tämä suorastaan sairastui huolestaan siskoaan kohtaan, ja sai itselleen pahan masennuksen. Noella taas rakastui syvästi mantereen kauneuteen, ja halusi ehdottomasti uudestaan mantereelle, kun palasi merelle.

Merellä Noellan persoona vaihtui nopeasti Morganiin. Huolesta sairas Miroslav helpottui nähdessään siskonsa palaavan mantereelta, mutta Noellan vaihtuessa persoonaan Miroslavin kannalta kaikki oli liian myöhäistä. Mies on edelleenkin sairas, eikä tähänkään mennessä ole löydetty parannuskeinoa sairauteen. Noella kuitenkin yrittää joka päivänä etsiä parannuskeinoja.

Muuta: Morgan ja Noella ovat kumpikin heteroseksuaaleja, ja tykkäävät saarella asumisesta. Noella on harrastanut aina maalla käydessään tanssia, ja tämä tanssii lumoavan kauniisti. Noellalla on lumoava lauluääni. Aina kun Noella sanoo sanan noita, tämän vartalo muuttuu Morganin vartaloksi. Kaksoispersoona häiriö itsessään on vähän kuin kaksisuuntainen mielenterveyshäiriö, mutta tässä tilanteessa merenihmis-geenit vain pahensivat asiaa entisestään. Se toimii vähän kuin kirouksena.

Vastaus:

Oon jotenki vieläkin vähän kujalla tästä, mutta nooh, se johtuu varmaankin vain minusta :D Onhan se vähän monimutkaista lukea kahden hahmon tietoja samasta paketista. Pitäiskö ne tehdä erikseen? Koska tavallaanhan tässä on kuitenkin kaksi hahmoa, jotka vain ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa.
Mutta niin, vielä multa löytyis tarkentava kysymys: voiko toi pelkkä persoona vaihtua ilman että vartalo vaihtuu?

Nimi: Sebarus

05.06.2017 00:41
Nimi: Siryeena
Laji: Vocch
Ikä: Määrittelemätön
Sukupuoli: Neutraali

Luonne: Jos sotiminen ja raivo voitaisiin keskeyttää yhdellä ainoalla katseella, voisi se katse helposti kuulua Siryeenalle. Niin rauhallinen ja tyyni hän on. Vaikka puukon terä lepäisi hänen kaulallaan, katsoisi hän silti uhkaajaansa suoraan silmiin, ilmekkään värähtämättä ja kysyisi vaikka tämän päivästä. Tämä sereenisyys on niin voimakasta, että sillä on tapana tarttua muihin ja hänen pelkällä läsnäolollaan on rauhoittava vaikutus kiihtyneessä mielentilassa oleviin henkilöihin. Siryeena on huomannut tämän helpottavan konfliktitilanteita huomattavasti ja se, sekä hyvät kuuntelijan lahjat, tekevät hänestä erinomaisen lohduttajan.

Siryeena osaa kuitenkin heittäytyä hetken vietäväksi ja nauttia elämästä täysin rinnoin, jolloin läsnäolijat saavat nauttia hänen lämpimästä hymystään sekä heleästä naurustaan, joka muistuttaa pieniä, tuulen kuljettamia kelloja.
Sureminenkin luonnistuu, mutta mitkä tahansa turhan päiväiset pikku asiat eivät saa hänen tunnelmaansa latistumaan. Vain silloin, kun joku on kuollut, tai jos jonkun henki on muuten menetetty, voi Siryeenan sanoa surevan. Tämän henkilön ei tarvitse olla hänelle läheinen, sillä Siryeena arvostaa yhtälailla kaikkea elämää. Jopa niiden, jotka kylvävät tuhoa ja tuskaa mennessään, sekä niiden jotka piiloutuvat varjoihin valoa peläten. Olitpa vampyyri tai enkeli, murhaaja tai rehellinen kansalainen, hän itkee puolestasi.
Samaan tapaan raivon kanssa. Siryeena ei suutu kenellekään mistään muusta syystä, kuin elämän viemisestä tai muuten turmelemisesta.

Hän ei ole raivopää, hän ei ole itsekäs, eikä mikään valittaja, mutta hänen ongelmansa löytyykin juuri liiallisesta viattomuudesta ja ystävällisyydestä. Siryeena ei aina osaa nähdä pahuutta tai vaaraa, keskittyessään vain henkilön tai tilanteen valoisiin puoliin. Hän ajattelee kaikista aina parasta, joten petos tulee aivan nurkan takaa.

Ulkonäkö: Ilman rauhallisuuttan Siryeena voisi olla hiukset nostattava näky. Tämän fyysisesti hyvin heikon olennon sileä, kylmä nahka on vaalean sininen tummemmilla raidoilla siellä täällä, ja hänen silmänsä ovat suuret, mantelin muotoiset ja täysin mustat. Hänellä ei ole minkäänlaista karvoitusta, ei edes kulmakarvoja.
Hänen päänsä on pitkä suurien aivojen seurauksena ja otsassaan hänellä kulkee ohkainen uurre, joka on varustettu useilla, erilaisilla tuntohermoilla, mikä tarkoittaa sitä että sekä Siryeenan kuulo-, että hajuaisti sijaitsevat uurteessa. Tästä johtuen hänellä ei ole korvia taikka nenää, mutta pään sivuilla ovat hieman kiduksia muistuttavat rakenteet.
Suu, sekä hammasrakenne on hyvin ihmismäinen ja huulet ovat täyteläiset.

Neutraalin sukupuolensa takia hänellä ei ole minkäänlaisia lisääntymiselimiä, eikä hänen ruumiinrakenteensa sinällään kuulu miehelle eikä naiselle. Siryeena on kuitenkin siro, minkä takia suurin osa saa hänestä feminiinisen kuvan. Hän on 172 senttimetriä pitkä.

Siryeena pukeutuu lajilleen ominaisiin vaatteisiin, jotka ovat väritykseltään sinertävät, kellertävillä koristuksilla. Sekä hihat, että lahkeet, alkavat löysästi ylhäältä ja tiukentuvat loppua kohden. Paita on sidottu ylle hieman aasialaiseen tyyliin. Vaatteita ei ole tehty kankaasta. Sen materiaali on erityistä kuitua, joka on paljon taipuisampaa ja elastisempaa rakenteeltaan kuin mikään tavallisten ihmisten valmistama lanka. Se on äärimmäisen kestävää ja pitää Siryeenan lämpimänä kylmissä olosuhteissa ja viileänä kuumissa. Äärimmäisiltä olosuhteilta se ei kuitenkaan suojele.

Taidot: Vocchien fysiologia sekä anatomia on hyvin erilainen verrattuna ihmisiin, tai oikeastaan melkein kaikkeen muuhunkin ihmisten ulottuvuudesta. He koostuvat pääosin tuntemattomasta aineesta, josta heidän koko ulottuvuutensa muodostuu. Tämä aine sallii heille useita ominaisuuksia, joita muuten harvoin löytyy selkärankaisista olennoista.
Esimerkiksi, yksi Vocchien erikoisuuksista on se, että heillä ei ole minkäänlaista ruuansulatusjärjestelmää. Tämä johtuu siitä, että he käyttävät fyysisen ruoan sijasta energiaa ravintonaan. Tämän mahdollistavat aiemmin mainitut kidusmaiset rakenteet pään sivuilla, jotka aukeavat paljastaen monimutkaisen, hieman kennomaisen kuvion. Eksoottisesta aineesta muodostuneet solut kuvion pinnalla absorboivat kaikkia energian muotoja itseensä, mutta auringosta tuleva säteily toimii parhaiten. Tai no, parhaiten toimisi Siryeenan omassa ulottuvuudessa virtaava energia, mutta sitä ei ole saatavilla. Säteily muutetaan kehossa sähkövirraksi, joka pitää kudokset käynnissä. Tämän takia Siryeenan kehossa on ihmistä suurempi sähköinen varaus, mutta ei paljoa suurempi.
Toinen erikoisuus jonka erityislaatuinen solurakenne mahdollistaa, on äärimmäinen joustavuus lihassäikeissä sekä nivelissä, mikä mahdollistaa mitä luonnottomimpiin asentoihin menemisen. Hänellä ei myöskään ole luita, jonka takia hän kykenee puristautumaan itseään paljon pienemmistä aukoista.
Hänellä ei myöskään ole keuhkoja, sillä hänen ei oikeastaan tarvitse hengittää. Hänen omassa ulottuvuudessaan käytännössä vallitsee tyhjiö.

Veren sijasta Siryeenan suonissa virtaa ainetta, joka on suurimmalle osalle ihmismaailman olennoista hieman myrkyllistä. Se ei sisällä plasmaa eikä verihiutaleita, eikä mitään ihmisten tuntemaa alkuainetta. Väriltään se on purppuraa ja koostumukseltaan aavistuksen paksumpaa kuin ihmisveri. Se myös johtaa sähköä paljon paremmin.

Ehkä kaikista mielenkiintoisin ominaisuus Voccheissa on kuitenkin heidän aivonsa. Toisin kuin ihmiset jotka käyttävät vain 25% aivokapasiteetistaan kerralla, tavalliset Vocchit käyttävät 100%. Siryeenan aivokapasiteetti on kuitenkin tiputettu 60%.
Tämä ei tee hänestä vain älykästä, vaan sallii sangen mielenkiintoisia psyykkisiä ominaisuuksia. Hän kykenee lievään telekinesiaan, jonka avulla Siryeena kykenee liikuttelemaan pieniä objekteja mielensä avulla helposti. Kyllä hän isommatkin, enintään ihmisen kokoiset, asiat saa siirtymään, mutta se on raskasta, eikä hän pysty liikuttelemaan niitä pitkälle, ellei ole kytkettynä voimakkaasen energianlähteeseen.
Hän kykenee myös lukemaan ajatuksia, mutta niin tehdäkseen hänen täytyy päästä koskettamaan luettavaa kohdetta.
Siryeena on myös kykenevä astraaliprojektioon, jonka avulla hän voi siirtyä kehonsa ulkopuolelle. Tässä tilassa hän ei kuitenkaan voi koskettaa mitään tai vaikuttaa mihinkään ja siihen päästäkseen hänen täytyy olla transsissa. Vocchit nimittäin meditoivat nukkumisen sijasta. Astraalitilassa hän voi kuitenkin observoida kaukaisia paikkoja ja tilanteita, sekä kävellä vaikka seinien läpi. Tässä tilassa hän voi halutessaan olla joko näkymätön tai näkyvä.

Kehittyneet aivot vievät kuitenkin valtavan määrän energiaa, minkä takia muu keho toimii säästöliekillä, mikä puolestaan on syynä Siryeenan heiveröisyyteen. Hänen on käytännössä mahdotonta saada lihasmassaa, eikä siksi kykene edes kunnolliseen juoksemiseen. Kun Siryeena yrittää juosta, näyttää se enemmänkin surkuhupaisan epätoivoiselta pyrähdykseltä. Hänellä on myös huono metabolismi ja on siksi erityisen haavoittuvainen kaikenlaisille myrkyille, ja pienen haavankin paranemiseen menee kauan.

Menneisyys: Siryeenan syntymähetkestä voisi käydä pitkiä ja syvällisiä keskusteluja, tai kiivaita väittelyjä. Asia ei nimittäin ole aivan yhtä mustavalkoinen kuin ihmisillä. Vocchien ulottuvuus, jota he kutsuvat nimellä Olemus, on hyvin erilainen kuin se mihin me olemme tottuneet. Siellä ei ole planeettoja, ei tähtiä. Koko maailma koostuu yhdestä aineesta, joka on samaan aikaan sekä kiinteää että nestemäistä. Se on jatkuvasti liikkeessä, poimuillen, supistuen ja välillä laajentuen luoden avaria tiloja jotka voivat olla galaksien kokoisia. Tässä vaiheessa pääsemme takaisin Vocchien syntymisen arvoitukseen, sillä myös he koostuvat tästä aineesta.
Olemus on ollut olemassa ikuisuuden ajan. Se on miljoonien tietoisuuksien luoma kollektiivi, joka ajattelee ja toimii yhdessä, mutta, jonakin täysin määrittelemättömänä ajan kohtana, yksi ainut Olemuksen solu, joka on ollut osa ulottuvuutta sellaisenaan ikuisesti, alkaa nopeasti kehittymään. Se jakaantuu eksponentiaalisesti, nopeasti luoden kiinteän kehon, joka täysin kehittyään astuu ulos Olemuksesta, kaikki sen tieto valmiiksi päässään, valmiiksi aikuisessa muodossa. Voccheilla ei edes ole lapsuusvaihetta.
Tämän juuri kehonsa saanut Vocch ryhtyy kulkemaan Olemuksen pinnalla, jolla hän pysyy huolimatta siitä mihin päin pinta on suhteessa muihin, sillä Olemuksella on kova painovoima joka pitää objektit sen pinnalla kaikkialla. Olemuksessa voisit siis lähteä kävelemään pitkin pintaa, joka itseesi nähden vaikuttaa pystysuoralta seinämältä. Jokatapauksessa, tämä matkaava Vocch lähtee etsimään kupolia. Kupolit ovat Vocchien kaupunkeja, jotka Olemus on muovannut itsestään heille. Nimestä päätellen, ne ovat kupolin muotoisia. Kupolien koko voi vaihdella suuresti. Jotkin niistä ovat pieniä, asuttaen vain muutaman kymmenen Vocchin, kun taas toisten sisällä saattaa elää tuhansien yksilöiden kukoistava yhteiskunta. Kupolit kasvavat aina sitä mukaan kun uusia Voccheja asettuu sinne asumaan.
Siryeenan löytämä kupoli oli harvinaisen suuri. Noin kymmenentuhatta Vocchia pystyi kutsumaan sitä kodikseen. Siryeena oli aluksi hyvin iloinen löydettyään kaltaisiaan, löydettyään kodin, mutta pian hän hoksasi, että muut hänen kaltaisensa eivät olleet yhtä ystävällisiä. Muut olivat kylmiä, miltei tunteettomia ja heidän olemuksensa häiritsi Siryeenaa syvästi. Heillä oli nimittäin tapana suunnata katseensa muihin ulottuvuuksiin, seuraten näiden tapahtumia mielenkiinnosta. Yksi vocch pistäisi käsivartensa suoraan ylös ja sitten hitaasti levittäisi sivulleen, muodostaen suuren pyörteen josta näki selvästi muihin maailmoihin. Ei siinä vielä mitään, mutta he olivat erityisen kiinnostuneita kaikkein traagisimmista tapahtumista. Sodista, kuolemista, nääntymisestä ja sairauksista. Ja he vain seurasivat. Katsoivat kuinka muut kärsivät kuin ihmiset katsoisivat televisiota ja nauttivat siitä. Kutsuivat sitä tutkimukseksi. Meditoinnista tuli Siryeenalle mahdotonta, kun hän ei voinut tyhjentää mieltään ajatuksesta, että voisi auttaa kaikkia noita maailmoja. Vocchien lait kuitenkin kielsivät sekaantumasta ja rangaistus oli pahin mahdollinen. Irtaantuminen Olemuksesta. Tämän takia Siryeena koitti elää asian kanssa ajan, joka vastaa muutamaa ihmisvuotta. Mutta eräänä hetkenä, Siryeena näki pyörteen läpi vauvan, joka oli syntynyt kuolleena ja heitetty sydämmettömästi ojaan. Tämä pieni ja viaton olento herätti jonkinlaisen äidinvaiston Siryeenassa ja heti kun hän pääsi olemaan yksin, hän avasi portin toiseen ulottuvuuteen, Maapallolle. Hän noukki kylmän, pienen ruumiin syliinsä ja keskitti energiansa tähän. Ei mennyt kauaa, kun pienokaisen sydän alkoi lyömään ja se hengitti ensimmäisen kerran. Lämmin hehku levisi läpi Siryeenan kehon, tunne, jota hän ei ollut ikinä ennen kokenut. Sitten, hän selvitti missä vauva asui ja yön turvin palautti tämän seimeensä, antoi hyvän onnen suukon vauvan otsalle ja palasi Olemukseen. Hän onnistui pelastamaan muutaman hengen ennenkuin muut huomasivat hänen sekaantumisensa. Siryeenalla ei ollut mitään mahdollisuutta pistää vastaan, kun tuhannet Vocchit yhdessä katkaisivat Siryeenan yhteyden Olemukseen, vieden suurimman osan tämän voimista ja heittivät Vechnostina tunnettuun ulottuvuuteen, missä hän on elänyt siitä lähtien.

Muuta: Siryeena elää Susimetsän laitamilla eräässä puussa, johon on rakennettu alkukantainen puutalo johon pääsee tikkailla sekä oksien välissä oleva riippumatto jossa Siryeena voi maata auringon valoa ravinnokseen käyttäen.

//siinäpä Siryeena, tämä heppu onkin ollut pitkään työn alla, toivottavasti se näkyy :,)

Vastaus:

No kyllä todellakin näkyy! Eksoottinen ja todella mielenkiintoinen hahmo! Lisäilen hänet :)

Nimi: Harley

04.06.2017 00:50
Is this the real life? Is this just fantasy?
Caught in a landslide, no escape from reality

Nimi: Mustafa Sugiyama

Kutsumanimi: Mustafa, Mufa

Laji: Muodonmuuttaja → egyptinmau

Syntynyt: 21.9.1992

Sukupuoli: Mies

Everybody seems to think I’m lazy
I don’t mind, I think they’re crazy
Running everywhere at such a speed
‘Till they find there’s no need

Luonne: Patalaiskan Mustafan eksentrinen persoona kulminoituu jatkuvaan haukotteluun, ajatuksiin vaipumiseen ja uniseen tokkuraan, josta hän ei pääse, vaikka kuinka litkisi kofeiinijuomia. Mies on uskomattoman vetelä tyhjäntoimittaja, jonka päämäärä elämässä on lokoisten kissanpäivien viettäminen. Ahertamista parhaan kykynsä mukaan välttävän velttoilijan nyrkkisääntö on, että mikäli jokin epämiellyttävä homma ei ole pakollinen nyt, hän ei todennäköisesti hoida sitä koskaan pois alta - miksi rehkiä tänään, kun asiaa voi lykätä surutta, kunnes se vaipuu unholaan? Mustafalla pahimmillaan kuluu enemmän voimia ja mielikuvitusta vastuun karttamiseen kuin itse työntekoon, eikä hän jätä mukavuusaluettaan, ellei kyseessä ole tulenpalava tarve. Unikeon huonot fyysis-motoriset taidot, alituinen poissaolevuus ja kumman hitaat liikeradat luovat hänestä niin huteran huojuvan, sekavan vaikutelman, että Mustafan voi erehtyä olevan koko ajan pilvessä tai hiprakassa.

Mustafa on erittäin immuuni sosiaalisille paineille, eikä edes tule ajatelleeksi, mitä muut mahtavat ajatella hänestä. Vastavuoroisesti hän itse on tuomitsematon, hämmentävän suvaitsevainen kaikkien kaveri, joka hyväksyy outoudet mukisematta eikä menetä yöuniaan erilaisuudesta; epätavalliset persoonat ovat hänestä nimenomaan kiehtovia. Hän on pohjia myöten leppoinen tyyppi, jonka läsnäolo levittää välittömyyden ja unenomaisuuden pysähtynyttä ilmapiiriä. Mustafa ei kaihda seuraa tai säiky ventovieraita, mutta ei ole laumaihminen, joka etsimällä etsii tilaisuuksia laajentaa tuttavapiiriä. Jos joku ystävällismielinen on kiinnostunut liittymään seuraan, ei hän käskytä pois, vaan on oma rento itsensä ja lähtee mukaan rupatteluun. Muodonmuuttajan tavattuaan kuivan sarkastinen huumorintaju ja hiljainen, katkonainen naureskelu tulevat tutuksi varsinkin, jos tuore tuttavuus ymmärtää hänen omintakeisten vitsiensä päälle.

Mies on sitoutumaton, antaa ihmissuhteiden tulla ja mennä omia aikojaan. Hän inhoaa suhdesotkuja, joten ei pysty katsomaan draamakuningattaria pitkään kaveripiirissään, vaan painottaa suhteissa vapautta, avoimuutta ja yksinkertaisuutta; yhdessäoloa ilman sen kummempia velvoitteita. Kantaaottavat, erityisesti poliittiset keskustelut eivät ole Mustafan heiniä tai ainakaan mielipuuhaa, joten hänestä saa irti epämääräisiä, päättämättömiä vastauksia, mikä antaa vaikutelman, ettei hänellä juuri ole omia mielipiteitä ja arvoja, joiden takana seisoo. Mies ei perusta esimerkiksi väittelyistä, vaikka samaan aikaan on suorapuheinen, ei nolostu millään ilveellä eikä koe tabujen ylläpitämisen olevan hyväksi. Vaikka erinomaiseksi lohduttajaksi Mustafaa ei voi luonnehtia, hän kuuntelee aivan mielellään, mitä muilla on sanottavaa, oli kyse kuinka pitkästä vuorisaarnasta tai elämäntarinasta hyvänsä - vaikka riskinä luonnollisesti on, että hän unohtuu tuijottamaan tyhjyyteen tai nukahtaa. Mustafa on ystävien kesken hyvin aito, läheinen ja rehellinen, vaikka alitajuisesti pitää turvallista etäisyyttä, ei päästä ketään aivan sydämeensä saakka. Miehellä on korkea libido, joten suhteiden luonteeseen kuuluu usein fyysinen intiimiys: platoniset suukottelut ja irtosuhteet ovat Mustafalle harmitonta, molempia osapuolia hyödyttävää stressinlievitystä ja hauskanpitoa.

Mustafa noudattaa simppeliä, avarakatseista “elä ja anna elää” -ideologiaa, eikä koe minkäänlaista tarvetta puuttua muiden elämänvalintoihin. Mies ei uhraa liiaksi ajatuksia toisten olemiselle tai lähde tuomitsemaan, moinen päällepäsmäröinti on hänestä turhanpäiväistä ja väsyttävää puuhaaa. Vapaa sielu ei ole hyvillään, jos muut puolestaan ottavat asiakseen arvostella hänen tekemisiään, vaikka kyseessä olisi vain ystävällismielinen ohjenuora. Moralisoivat huomautukset tulevat helposti ohitetuksi, onhan taiteilijalla varsin valikoiva kuulo, mutta toisinaan niiden tarpeellisuutta ei voi kiistää, sillä Mustafa antaa ehkäpä hälyttävän vähän arvoa itselleen, mikä esiintyy esimerkiksi lähes huomaamattomana välinpitämättömyytenä omaa hyvinvointia kohtaan. Rajumpi riskikäyttäytyminen jäi nuoruusvuosiin, mutta edelleen mies etsii elämäniloa ja turvaa päihteistä. Saamaton, risaiseen elämäntyyliin tyytyvä Mustafa ei viitsi vaivautua avaamaan solmukohtiaan, joten viittaa kintaalla ongelmille, vähättelee totuutta ja peittää itsetunto-ongelmat itseironialla, vaikkei suoranaisesti pelkää tai vältä muutosta.

Mies täyttää boheemin ja rappioromanttisen taiteilijan arkkityypin. Mustafa ei ole perfektionistia nähnytkään, vaan on hutiloiva huithapeli, joka kulkee hiukset pystyssä ja jättää jälkeensä luvattoman paljon vaatekasoja ja tyhjiä kahvikuppeja. Hän itse ei koe renttumaista elämäntapaansa ongelmana. Luova ja huolimattoman rento vätys käyttää ylenpalttisesti aikaa nokosiin ja pilvibongailuun, eikä koskaan kiirehdi, vaan laahustaa ympäriinsä kaikessa rauhassa ja vailla huolta huomisesta. Hänestä löytyy omintakeinen säväys pöytälaatikkorunoilijan filosofisuutta, mutta miehen hämärässä ajatusmaailmassa liikkuu lähinnä höpsöjä, asianyhteyteen täysin irrallisia, turhanpäiväisyyksiltä vaikuttavia pohdintoja. Sivusta on hämmentävää, toisinaan aavistuksen karmivaa seurata, kun yksinpuhelua harrastava Mustafa puolinukuksissa mutisee itsekseen toinen toistaan kummallisempia mietteitä maailmankaikkeudesta.

Omalaatuinen taiteilija leijailee omissa levollisissa ulottuvuuksissaan eikä pysy millään ilveellä kiinni normaalissa, säännönmukaisuuksia noudattavassa arkielämässä. Kuvataiteilijan ajantaju on koomisen huono ja sisäinen kello perusteellisen korjauksen tarpeessa: hän on jatkuvasti väärässä vuorokaudenajassa, myöhästyy vähintään puoli tuntia sovituista tapaamisista, ja vähäinen valveillaoloaika sijoittuu keskelle yötä. Mietteisiinsä eksyvä Mustafa keskittyy paljon mieluummin hullunkurisiin ideoihin, mahdottomuuksiin ja epätodellisilla ajatuksilla leikittelyyn kuin reaalimaailmaan, joten on malliesimerkki todellisuuspakoisesta ihmisestä. Hän on luovuttanut ohjat kohtalottarelle ja antaa asioiden mennä täysin kuin ovat mennäkseen, minkä puolesta voi vaikuttaa antaneen periksi. Mustafa on useista selkärangaton, aloitekyvytön nahjus, jolla ei ole kunnianhimoa tai mitään konkreettisia tavoitteita - todellisuudessa hänellä on riittämiin potentiaalia omaavia taiteellisia aivoituksia, mutta harmillisesti työn alle ulos pääkopasta pääsee vain murto-osa.

Taidemaalari on virkeimmillään inspiraation iskiessä; parhaina päivinään hän saattaa olla hämmästyttävän tuottelias. Toisaalta, kun Mustafa jostain innostuu, saattaa hän muuttaa mielensä alta aikayksikön, jos idean toteuttaminen vaatii sängystä nousemisen kaltaisia ponnisteluja. Toimeliaisuuteen patistaminen irrottaa miehestä marinaa ja vastahakoista mutinaa, mutta tarpeeksi sinnikkäällä suostuttelulla laiskajaakon voi saada kiinnostumaan jopa aktiviteetista, joka edellyttää talosta poistumista. Pitkästyminen ei ole koskaan ollut Mustafalle pelottava tai edes tuttu konsepti, sillä jopa päiväkausien lattialla makoilu ja savurenkaiden puhaltelu katonrajaan eivät saa häntä kyllästymään. Häneltä löytyy silti paljon spontaaneja päähänpistoja omasta takaa, joskaan ne kaikki eivät ole shokeeraavia, vaan yleensä humalahakuista punaviinin juomista, kakun leipominen keskellä yötä tai seinien maalaaminen hetken mielijohteesta. Vaikka Mustafa on suuren osan ajasta henkisesti pysäkillä, mitä tulee seikkailulle lähtemisen suhteen, on hän liikkeelle päästyään yllättävissä määrin ennakkoluuloton, kokeilunhaluinen ja avoin uudelle ja tuntemattomalle.

Mustafan tunne-elämä on tasapaksua ja harmonista, eikä hänen suurilta osin leppoisista hymyistä ja hymähdyksistä koostuva itseilmaisunsa ole mainittavan rikasta. Hieman hitaalla käyvä mies ei koskaan ylitunteile - reaktiot vaikuttavat pikemmin jäävän jotain vaille, vaikka Mustafan tunteet ja niiden osoitukset kaikessa lauhkeudessaan ovat aitoja. Hän on saavuttanut tietyn vapautumisen ja välittömyyden mielentilan, joka lähestyy henkistä puutumista. Taivaanrannanmaalari uskoo tyytyväisesti, että kyllä elämä kantaa ja maailma jatkaa pyörimistä, vaikka sattuisi kömmähdyksiä, eikä siksi viitsi surra; murehtiminen on hänestä aiheetonta energiankulutusta. Mustafa luottaa kuitenkin intuitioon ja tarttuu hetkeen, tehden päätökset vaiston varassa, ei järkeilemällä päätään puhki. Seesteisyyden perikuva ei jaksa ottaa itseensä, vaikka saisi kunnon haukut päin naamaa, ja on erittäin haluton ottamaan osaa riitoihin, joskin kovasti hiillostettuna näpäyttää sarkasmilla. Kiukun sijaan Mustafa tuppaa huokailemaan antaumuksella, mutta voi kiistellä, onko kyseessä pikemmin välinpitämättömyyttä kuin kärsivällisyyttä. Lievän ärsyyntymisen aihetta Mufa löytää pikkuasioista: hän esimerkiksi menee huomattavan pahantuuliseksi, jos hänet herättää kesken unien, tai jos joku lähtee pomottamaan tai hoputtamaan. Mikäli mies sattuu tosissaan loukkaantumaan tai olemaan murhemielellä, hän turruttaa negatiiviset tunteet taiteeseen ja humalaan, erakoituu tavallista pahemmin ja käpertyy itseensä, vaikka puhuu tunteista rehellisyydellä, jos kaveri tulee varta vasten huolehtimaan voinnista.

Is it my imagination
Or have I finally found
Something worth living for?
I was looking for some action
But all I found was cigarettes and alcohol

Ulkonäkö: Mustafa on 184 senttimetriä pitkä, normaalipainoinen nuorimies, jolla on keskivertoinen, ei erityisen tukeva, hoikka saati lihaksikas ruumiinrakenne, joskin taiteilijan kädet ovat siron puoleiset. Miehen ihonväri on vaaleanruskea ja hänen ulkomuodostaan on havaittavissa japanilainen ja egyptiläinen geeniperimä. Mustafalla on jokseenkin veltto ryhti, laiskan hidas elekieli ja tapa laahustaa varsinaisen kävelemisen sijaan. Taiteilijalla näkee usein kynän, pensselin tai tupakan korvantaustan takana.

Miehen kasvonpiirteiden kaaret ovat nuoren pehmeälinjaiset, vaikka jo kypsyneet aikuistumisen myötä. Mustafan perusilme on hymyn puutteesta huolimatta rento ja leppoisa, omalla erikoisella tavallaan ystävällinen, mutta samalla poissaoleva ja mitäänsanomaton. Matalilla poskipäillä on himpun verran tummia pisamia, leuka suhteellisen kapea, nenänpää pyöreähkö, korvat hieman höröllään, huulet sopusuhtaisesti täyteläiset ja amorinkaari matala. Nenän alla on joskus huolimattomia haituvia, kun taiteilija ei muista saati jaksa ajella alulle päässeitä viiksiä, mutta yleisesti ottaen hän on erittäin siloposkinen. Hallitsevimpia piirteitä ovat todella tummat, tuuheat kulmakarvat sekä kapeat, mantelinmuotoiset tummanruskeat silmät, joiden katse on useimmiten unisen kaukainen. Unen reilusta määrästä huolimatta miehellä on tummat silmänaluset ja silmäpussit, jotka täydentävät vasta sängystä nousseen vaikutelman, jonka sinne tänne sojottava hiuspehko luo. Mustafan lyhyet ja tummanruskeat, liki mustat hiukset ovat paksua ja karheaa kiharaa - pörröinen tukka on aina pahasti sekaisin.

Mustafan renttumainen pukeutumistyyli tukee boheemin taiteilijan lookkia; lähes puhki kuluneet vaatteet vaikuttavat kirpputorilöydöiltä ja niissä on maalitahroja siellä täällä. Mies ei ole nirso vaatteiden suhteen, vaan vetää ylleen, mitä sattuu olemaan puhtaana tai ensimmäisenä käden ulottuvilla - suuren osan aikaa hän liikkuu myös paljain jaloin pelkissä pyjamahousuissa ja t-paidassa, hurjimmillaan vain alusvaatteissa. Värimaailmaan kuuluu valkoisen ja mustan lisäksi murrettuja, tummia sävyjä, vaikka joskus hän repäisee vetämällä ylleen jotain räikeämpää. Tavallisesti Mustafalla on farkut, tiukasti istuvat mustat tai väljemmät risaiset, arkinen lyhythihainen printtipaita, viileällä säällä ylikokoinen villatakki, jalassa harmaaksi kuluneet Chuck Taylorit. Miehen tavaramerkki on eripariset sukat, joissa on toinen toistaan kirkkaampia värejä ja oudompia kuvioita.

And we'll never be royals
It don't run in our blood
That kind of luxe just ain't for us
We crave a different kind of buzz

Taidot: Mustafa on hallinnut esiteini-iästä saakka muodonmuuttajan kykynsä. Hän muuttuu ruskeaturkkiseksi egyptinmau-kissaksi. Eläinmuodossaan hän on kissalle ominaisen ketterä ja vikkelä, vaikka ihmisenä peruskunto ei ole hääppöinen.

Lazy old day rolling away
Dreaming the day away
Don't want to go
Now that I'm in the flow
Crazy amazing day

Menneisyys: Mustafa syntyi sisäisten ristiriitojen kanssa kamppailevaan perheeseen vuoden 1992 syksyllä Etelä-Egyptissä, Assuanin kaupungissa. Hänen hädin tuskin aikuistunut japanilainen äitinsä oli kohdannut aviomiehensä ja poikansa isän karattuaan kotoa maailmaa kiertämään. Egyptiin hänet oli tuonut maan muinainen taidehistoria. Pariskunta oli kuin yö ja päivä: äiti Sana tunteiden tuulimylly ja kahlitsematon taiteilijasielu, isä Ahmad puolestaan pitkäpinnainen loogikko ja suuren perheyrityksen perillisenä vastuuntuntoisuuden perikuva. Kiireisenä bisnesmiehenä isä oli paljon poissa kotoa ja huolimaton äiti huiteli ties missä, joten varhaisimmat vuotensa Mustafa kasvoi suurimmilta osin isovanhempiensa hoivassa, mikä oli vaikea yhtälö, sillä Ahmadin vanhemmat eivät alkuunkaan hyväksyneet poikansa puolisoa, jonka mielsivät kevytkenkäiseksi hupakoksi. Muutaman vuoden kyyhkyläisten liitto kesti riitaisan arjen, mutta kiistat kärjistyivät ajan mittaan hurjemmiksi työkiireiden, Sanan päihteidenkäytön ja Ahmadin vanhempien vastustuksen takia. Kun Mustafa oli 5-vuotias, hänen vanhempansa erosivat suhteen kariuduttua erimielisyyksiin. Pojan huoltajuus jäi äidille, ja he muuttivat Sanan kotikonnuille Japaniin.

Poika ja äiti viettivät rauhallista eloa Sanan vanhempien nurkissa hänen lapsuudenkodissaan, joka sijaitsi Takayamassa, Gifun prefektuurissa. Näiden parin vuoden aikana Mustafasta tuli varsin läheinen japanilaisten isovanhempiensa kanssa. Sittemmin he muuttivat muutamaan otteeseen tiheään tahtiin, eikä Mustafa ehtinyt sopeutua kunnolla jatkuvasti vaihtuvaan kouluympäristöön ja kaveriporukoihin. Elämäntyyli tasaantui, kun pojan ollessa 9-vuotias he asettuivat vakituisesti ahtaanpuoleiseen kerrostaloasuntoon Osakaan, yhteen Japanin vilkkaista suurkaupungeista, jossa Mustafa varttui pitkälle nuoruusvuosiin saakka. Lapsuuden merkittäviä taitekohtia oli, kun pojan muodonmuuttajan voimat heräsivät ja hän ensimmäistä kertaa otti kissamuotonsa. Yli-inhimillinen taito ei järkyttänyt häntä itseään saati perhepiiriä, sillä Mustafa tiesi vallan hyvin äitinsä olevan muodonmuuttaja, jonka eläinmuoto oli japanilainen supikoira eli tanuki.

Mustafa koki pienestä pitäen keskittymisen koulussa hankalaksi, koska jos aihepiiri ei kiehtonut häntä, ei hän jaksanut panostaa opiskeluun pätkän vertaa. Haahuiljaluonteinen poika oli aina omissa maailmoissaan ja osoitti kuvataiteellisen kiinnostuksensa jo varhain, koska rakasti maaleilla leikkimistä ja käytti koulutunnit mieluummin vihkoihin piirtelyyn kuin itse asiaan. Ystäviä rento, sosiaalisesti estoton Mustafa löysi löysi ympärilleen vaivattomasti, vaikka jotkut esimerkiksi ihmettelivät erilaista etnistä taustaa ääneen. Boheemisti elävä Sana oli vähävarainen taiteilija, jolle ei tullut mieleenkään ojentaa poikaansa panostamaan koulunkäyntiin; hän laski kaiken uskonsa vapaaseen kasvatukseen ja vastusti rajojen asettamista. Hän kannusti Mustafaa taideharrastuksessa ja oli viime kädessä rakastava äiti, vaikka oli henkisesti tavoittamattomissa ja antoi kehnoa esimerkkiä vastuuttomilla elämäntavoilla, kuten yöt läpeensä kestävällä juhlinnalla ja päihteiden suurkulutuksella. Kesälomien ajaksi Mustafa matkusti Kairoon asumaan isänsä, uuden äitipuolensa ja kahden nuoremman siskopuolensa luokse uusperheen hulppeaan lukaaliin, jossa bisnesmaailmassa räjähtävää menestystä niittänyt isä vietti yltäkylläistä luksuselämää. Mustafa eli siis eräänlaista kaksoiselämää, kun kotona Japanissa oli köyhän taidemaalarin poika, kesäisin parin kuukauden ajan egyptiläisen bisnesmogulin suojatti. Vierailuista huolimatta suhteet vakavaan ja vaativaan isään jäivät kylmiksi, eikä Ahmad koskaan osoittanut olevansa tyytyväinen esikoiseensa.

Sinä kesänä, kun Mustafan oli määrä tulevana syksynä aloittaa opinnot lukiossa, hän ei lähtenyt perinteen mukaan Egyptiin lomaa viettämään. Spontaanina naisena hänen äitinsä päätti hetken mielijohteesta solmia työsopimuksen nykytaiteen museoon USA:ssa. Perhe pakkasi vähäiset kimpsunsa ja kampsunsa, hyppäsi lentokoneeseen ja asettui kodiksi idylliseen puutaloon San Franciscossa. Kulttuurishokki ja kielikylpy olivat välttämättömät, mutta Mustafa oli ilahtunut maisemanvaihdoksesta, sopeutui varsin nopeasti yhdysvaltalaiseen nuorisoon ja löysi laajat kaveriporukat uudesta koulusta. Piakkoin katon alle muutti myös äidin uusin naisystävä Nancy ja hänen kaksi kissaansa. Nuoruusvuodet olivat Mustafalle todella värikästä ja tapahtumarikasta kokeilujen aikaa: hän otti osaa ystäviensä kahjoihin päähänpistoihin, vietti enemmän aikaa kotibileissä kuin läksyjen parissa, maalasi huumekokeilujen aikana hallusinaatioita ja teki taidetta kasvavalla intohimolla. Opettajat motkottivat hänelle pohjamutia laahaavista arvosanoista, mutta suurkaupungin taidepiirit kiinnostivat nuorukaista paljon enemmän kuin oppikirjat. Hän rämpi tiensä läpi lukion sieltä, mistä aita on matalin, ja valmistui niukin naukin.

Mustafa sai muutamalta opettajalta ja äidin taiteilijaystävältä suosituksia taidekouluun hakemista varten, muun muassa lukion kuvaamataidon opettajaltaan, joka oli suhtautunut todella myönteisesti pojan harrastuneisuuteen ja tullut parin vuoden mittaan läheiseksi hänen kanssaan. Suositusten ja monipuolisen portfolion ansiosta hänelle myönnettiin stipendi taidekouluun klassisen maalauksen linjalle, mikä oli onnenpotku, sillä ilman apurahaa hänellä ei olisi ollut edes villeimmissä haaveissaan varaa lähteä opiskelemaan. 18-vuotias Mustafa muutti omilleen pikkuiseen opiskelijakämppään Chicagossa aloittamaan opintonsa ja työskentelemään ruokarahan toivossa erinäisissä kuppiloissa. Kalliissa ja hienostuneessa klassisen taiteen opistossa ei ollut kuitenkaan ruusuilla tanssimista; opettajat muun muassa osoittivat armottomasti halveksuntansa Mustafan abstraktia tyyliä ja epäsovinnaisia aiheita kohtaan. Nuorukainen ei tullut toimeen henkilökunnan kanssa, mutta opiskelijoista löytyi joukoittain ihmisiä, joiden kanssa kemiat kohtasivat. Vapaa-aikaan, jota opinnoilta ja pätkätöiltä jäi niukasti, lukeutui suuret määrät kaveriporukalla toteutettuja retkiä ja päihteillä kyllästettyjä illanistujaisia.

Heti ensimmäisen lukuvuoden alussa Mustafa tapasi yhteisen kaverin kautta kotibileissä tulevan parhaan ystävänsä: Jonathan “Jonah” Goffman oli vuotta vanhempi elokuva-alan opiskelija, ilkikurinen kasvoiltaan ja riehakas luonteeltaan. Se oli ystävyyttä ensisilmäyksellä, juttu luisti välittömästi. Heistä hitsautui vain parin kuukauden sisällä erottamaton parivaljakko. Heillä oli raudanluja side ja poikkeuksellinen yhteisymmärrys: he eivät kärsineet koskaan eripurasta, omasivat samankaltaisen huumorin, tukivat toisiaan missä hyvänsä, kävivät pitkiä keskusteluja tunteista ja jakoivat kaiken kokemansa. Kun taidekoulun paineet madalsivat Mustafan mieltä ja hän uhkasi lukittautua pysyvästi makuuhuoneeseen nukkumaan, oli Jonah paikalla vetämässä hänet sängynpohjalta ja työntämässä selästä eteenpäin. Hän koki miehen läheisimmäksi henkilöksi, joka hänellä oli koskaan elämässään ollut. Siksi karkauspäivä vuonna 2012 oli hänelle kuin esimakua maailmanlopusta. Kyseisen päivän iltana puhelinsoiton välityksellä hän sai tiedon, että Jonah oli hirttänyt itsensä asuntonsa vaatekomeroon vyöllä. Mustafa oli perillä ystävänsä vaikeuksista, sillä pojat olivat avanneet taustojaan ja mielenterveyttään toisilleen syvällisten öisten keskustelujen aikana, mutta ei tiennyt koko totuutta, ja yllättävä menetys murskasi Mustafan totaalisesti.

Mustafan elämänilo katosi tuhkana tuuleen. Onnettomana hän eristäytyi viikoiksi yksinään asuntoonsa, makasi tunteja liikkumatta peitoissa ja turvautui aiempaa enemmän päihteisiin, erityisesti psykedeeleihin. Muutaman kuukauden ajan maalaaminen oli mahdottomuus, mutta ajan parannellessa haavoja hän tarttui pensseliin ja alkoi lohtukeinona ikuistaa Jonahia yhä uudelleen ja uudelleen kankaalle. Hankaluudet olivat kuitenkin vasta aluillaan, todellinen alamäki alkoi ja epäonnen kierre jatkui: Poissaolojen ja palauttamattomien tehtävien takia hänet potkittiin ulos taidekoulusta, mutta Mustafaa ei tässä välissä enää paljon liikuttanut. Vuoden 2014 tammikuussa hänen äitinsä, jonka holtiton elämäntyyli oli villiintynyt entisestään lapsen lennettyä pesästä, menehtyi heroiinin yliannostukseen. Vastuunsa laiminlyövä Mustafa irtisanottiin lopulta kahvilasta, jossa hän oli pitkään tehnyt osa-aikaista pestiä, ja pian hän menetti myös asuinpaikkansa, kun jätti laskut maksamatta, vuokrasopimuksen vastaisesti poltti sisätiloissa ja kaiken kukkuraksi aiheutti vesivahingon sammuttuaan suihkuun. Isä ei suostunut kustantamaan asumista esikoiselleen, jota piti vastuuttomana ja kelvottomana nahjuksena, joten kotia vailla Mustafa käytti kekseliäisyyttä ja ryhtyi elämään kujakissana eläinmuodossaan. Hän vietti valtaosan ajasta kissana, mutta liikkui usein keskustassa ihmisenä huvin vuoksi tai tarpeen vaatiessa. Kissanpäivät Chicagon kaduilla kestivät noin puoli vuotta, kunnes Mustafa palasi lopullisesti ihmisten pariin. Hän sai apua muuan hyväntahtoiselta nuorelta vampyyripariskunnalta, Charitylta ja Mythiltä, jotka olivat tunnistaneet hänet muodonmuuttajaksi ja tehneet tuttavuutta. He tarjosivat uudelle ystävälleen katon pään päälle ja hommia omistamastaan tatuointiliikkeestä, jossa Mustafa sai häärätä kassalla ja joskus suunnitella tatuointeja asiakkaille.

Vampyyriystävien kautta Mustafa sai varsinaisesti tietää taikasaari Vechnostin olemassaolosta, vaikka ensimmäistä kertaa oli jo pikkupoikana kuunnellut äitinsä vanhempien satuilevan toisista ulottuvuuksista. Luonnonkaunis saari, jossa ei tarvitse kantaa huolta yhteiskunnan asettamista velvollisuuksista, vaikutti hänestä houkuttelevalle mahdollisuudelle. Mustafa pakkasi välttämättömät tavarat ja nosti kytkinsä, suuntana puhtaalta pöydältä aloittaminen taikaolentojen ulottuvuudessa. Hän löysi tiensä saarelle hyvin pian lähdettyään matkalle kesäkuussa 2015 ja asettui löytämäänsä suureen taloon viettämään huoletonta taiteilijaelämää.

Wiping my eyes of sleep
Drinking yesterday morning's coffee
Slam my head against the wall
Put the same black jeans on

Muuta: Mustafa on kaksikielinen; hänen äidinkielensä ovat japani ja arabia. Koulun ja Yhdysvalloissa asuttujen vuosien puolesta hän osaa erittäin sujuvasti englantia, jota ääntää amerikkalaisittain, vaikka jäämiä aksentista on edelleen havaittavissa. Miehen ääni on helposti tunnistettava, sillä se on kovin matala ja kohtalaisen karhea. Puheesta on paikoitellen hankala saada selvää, sillä Mustafa vahingossa usein mutisee, lähes sammaltaa.

Mies on julistanut itsensä taiteilijaksi, on taitava pensselin sekä lyijykynän kanssa ja kuljettaa luonnoskirjaa mukanaan minne meneekin. Hän ei virallisesti tee taidemaalarin hommia, mutta ottaa tilauksia sovittua maksua vastaan. Mustafan tyyliin kuuluu absurdit teemat, liioitellut mittasuhteet, erittäin voimakas ja räikeä väripaletti sekä mielivaltaisuus, joka näkyy esimerkiksi omaperäisissä muodoissa, leveissä siveltimenvedoissa ja maalin roiskimisessa. Hän maalaa kaikista mieluiten ihmisolentoja, tarkemmin ottaen abstrakteja muotokuvia, voimakkaita kasvonilmeitä ja alastomia vartaloita. Taiteilija etsii aina malliksi henkilöitä, joilla on häntä kiinnostavat uniikit kasvot tai muu erityispiirre, ja hän luonnostelee tuttaviaan huvikseen tuon tuosta.

Mustafa asuu yksinään vanhassa, silti hyväkuntoisessa puutalossa, joka sijaitsee Susimetsän ja Keijumetsän rajamaastossa. Kotoisassa ja omaperäisillä pikkuesineillä somistettussa talossa on pari tilavaa huonetta kahdessa kerroksessa sekä pieni ullakko, joka toimii säilytystilana. Kämppä on aina sotkussa ja sekasorrossa: valtavia vaatekasoja, rypistettyjä papereita, siivoamattomia astioita, maalaustarvikkeita ja sen sellaista ympäriinsä. Roinan alta on välillä jopa vaikea löytää huonekaluja. Valtaosan ajasta Mustafa viettää alakerran suurimmassa huoneessa, joka on yhdistelmä olohuonetta ja ateljeeta: tilassa on kivitakan, matalajalkaisen pöydän ja monen nojatuolin lisäksi sohvasänky, jossa herra vetää usein päiväunia, suuri maalausteline, lukuisia tyhjiä ja maalattuja kankaita sekä antiikkinen divaanisohva. Huoneen seinät peittyvät lähes kokonaan piirustuksiin ja maalauksiin.

I'm just a poor boy, I need no sympathy
Because I'm easy come, easy go
Little high, little low
Any way the wind blows
Doesn't really matter to me

~~~~

Siinä olisi taiteilijanrenttu, kiitos taas kerran :>

Vastaus:

Hän on ihana! En malta oottaa hänen ja Marzian kohtaamista :3

Nimi: Nasta

28.05.2017 23:36
Linkki Mia Silverin kuvaan :3

http://aijaa.com/0BxNXV

Vastaus:

Jees

Nimi: Nasta

28.05.2017 23:30
Tämmöistä hahmosta tällä kertaa :3


Nimi: Mia Silver

Kutsumanimi: Mia

Laji: Kyborgi

Syntynyt: 22.2.2002

Sukupuoli: Nainen

See your body into the moonlight
Even if I try to cancel
All the pictures into the mind
There's a flashing in my eyes

Don't you see my commission, the nation
Has gone running again
Can't you see now, illusions
Right into your mind

Luonne: Mia on melko pirteä ja iloinen persoona. Hänelläkin toki on huonoja päiviä eikä hän silloin kaipaa ihmisten tai olentojen seuraa juuri ollenkaan. Myös veli Milo saattaa käydä välillä hermoille, hänestä kun ei eroon pääse (Milosta lisää alempana). Yleensä Mia on kuitenkin hyväntuulinen. Tyttö on myös jokseenkin peloton välillä ehkä jopa tyhmänrohkea. Hän yrittää kovasti kehittää itseään ja onkin todella kilpailuhenkinen kaveri ja usein tappiot menevät tunteisiin. Hetken tyttö saattaa olla allapäin, mutta lopulta hän ymmärtää ettei mököttäminen auta mitään.

Joissain tapauksissa, jos Mia näkee jonkun henkilön, jota ei ole vielä tavannut, saattaa hän ensiksi lipua lähemmäksi piiloon ja tarkastella henkilö sivusta ennen juttelemaan menoa mikäli hän siis aikoisi tutustua näkemäänsä henkilöön. Mia on jokseenkin utelias ja tutustuu mielellään uusiin ihmisiin. Joskus tyttöä saattaa ujostuttaa, mutta veli Milo on kyllä heti rohkaisemassa siskoaan. Ystävät ovat aina kullanarvoinen asia ja tyttö on hyvin iloinen, jos tapaa saarella jonkun luotettavan ja uskollisen henkilön. Jos Mia huomaa jonkinlaisen kärhämän hän näkee usein parhaaksi vaihtoehdoksi pysyä poissa tieltä.

Mia on kerran ollut ihastunut hänen luokallaan olleeseen poikaan, mutta ei onnettomuuden takia ehtinyt koskaan kertoa tunteistaan tälle. Hän oli tuolloin myös aika nuori, joten ihastus todennäköisemmin olisi ollut vain ohimenevä vaihe tytön kehityksessä.

Veli Milo on luonteeltaan hieman suojelevainen, mutta hän osaa myös ottaa rennosti. Usein hän kyllä pitää siskoaan tarkasti silmällä ja Miloa epäilyttävät henkilöt voivat saada huomautuksia näkymättömältä läsnäolijalta. Milo on osittain riippuvainen Miasta ja tytön päätöksistä, sillä poika ei voi olla 20 metriä kauempana Miasta heidän välillään olevan "siteen" vuoksi. Side on kuitenkin näkymätön eikä sitä voi esim. vaikka katkaista veitsellä.

Deja vu, I've just been in this place before
Higher on the street, and I know it's my time to go
Calling you, and the search is a mystery
Standing on my feet, it's so hard when I try to be me, woah

Deja vu, I've just been in this time before
Higher on the beat, and I know it's a place to go
Calling you and the search is a mystery
Standing on my feet, it's so hard when I try to be me, yeah

Ulkonäkö: Mia on kotoisin Espanjasta, mikä selittääkin hänen tumman puoleisen ihonvärinsä. Myös hänen molemmat vanhempansa olivat espanjalaisia. Tyttö on noin 161 cm pitkä ja hän painaa noin 55 kg. Mialla on mustat vähän olkapäiden yli ulottuvat hiukset, jotka eivät kylläkään ole hänen omia hiuksiaan vaan tekohiukset, jotka Edel López Mian kummisetä laittoi hänelle samalla, kun mies työsti tytön ruumista. Mian silmät tai oikeastaan oikea silmä on tummanturkoosi ja hänen vasen silmänsä kokonaan sininen. Noin puolet tytön kehosta on korvattu robotin osilla. Myös hänen toinen silmänsä. Mialla on yllään musta-vihreä college-asu, joka koostuu hupparista ja housuista. Vaatteiden resorit ovat vaaleanvihreät ja asu on muutoin musta. Hupparin alla tyttö pitää mustaa T-paitaa. Tytön kengät ovat kauttaaltaan mustat lenkkarit. Mia käyttää myös värimaailmaansa palvelevaa lippistä.

Mian veli on väritön ja näkymätön, mutta jos hän näkyisi hänellä olisi valkoinen löysä huppari ja valkoiset löysät housut. Kenkiä hänellä ei olisi. Pojan hiukset olisivat lyhyehköt pystyyn sojottavat ja väriltään tummanruskeat. Ihonväri olisi sama kuin siskollaan. Silmätkin olisivat suunnilleen samanväriset. Hän olisi noin 169 cm pitkä ja painaisi 65 kg.

See the future into the present
See my past steals in the distance
Try to guess now what's going on
And the band begins to play

Don't you see my commission, the nation
Has gone running again
Can't you see now, illusions
Right into your mind

Taidot: Mian kyborgisuus ei ole paljoudestaan huolimatta rajoittanut tytön inhimillistä käyttäytymistään. Päin vastoin, se on tuonut uusia kykyjä mukanaan. Mian älykkyys on kasvanut huimasti puoliksi koneellisten aivojen vuoksi. Vaikka ihmisaivoja sanotaankin tehokkaimmaksi koneistoksi, mitä maa päällään kantaa, on tytön päähän asetettu aivan ennennäkemätöntä teknologiaa. Myös fyysiset ominaisuudet ovat parantuneet. Mian reaktiokyky ja juoksemis nopeus ovat kehittyneet huomattavasti.

On kuitenkin yksi erityinen kyky, joka ylittää äsken mainitut ominaisuudet erikoisuudellaan varsin helposti. Mian vasen silmä, joka on osa koneistoa, sisältää kasvontunnistimen. Mian pitää vain katsoa toista kasvoihin ja hän saa henkilön nimen, syntymäajan tietoonsa. Mikäli henkilö on jotakin lajia, kasvontunnistin kertoo senkin. Kyseinen kyky saattaa välillä myös ärsyttää Miaa, sillä ethän sinäkään aina haluaisi tietää kaikkien vastaantulijoiden henkilötietoja. Mian kummisetä Edel loi kyvyn ihan Mian turvallisuutta ajatellen. Kasvontunnistus kykyä voi huijata pitämällä huivia tai liinaa puolessa naamassa niin, että silmät jäävät näkyviin. Jos kasvontunnistin on jo tallentanut henkilön tiedot, se ei toimi enää tähän.

Erikoisuudet eivät olleet vielä siinä. Edelin rakentaessa ja korjatessa Mian ruumista hän teki omituisen löydön analysoidessaan ruumiiseen tapahtuneita vaurioita. Miehen laboratorion tunnistin antennit havaitsivat outoa liikettä/värähtelyä Mian ympärillä. Edelin tutkittuaan yhä enemmän outoa ilmiötä, hän sai selville, että se oli kuin "henki", joka pyöri Mian ympärillä. Edel sai myös selville, että "hengellä" oli jokin yhteys Miaan. Pidempien tutkimuksien myötä Edel sai kuin saikin yhteyden tähän muukalaiseen. Muukalainen paljastui Mian kaksoisveljeksi, jonka sielu oli liittynyt yhteen Mian sielun kanssa. Mian äiti Maya olikin saanut kaksoset, joista vain toinen jäi henkiin.

Mian veli pystyy liikuttelemaan kohtuullisen kokoisia tavaroita. Hän pystyy kulkemaan lähes kaikenlaisten objektien läpi. Poika pystyy myös joissain tapauksissa ottamaan toisen henkilön haltuunsa, riivaamaan tämän. Myös jonkinlaisten järjestelmien hakkerointi onnistuu häneltä.

Deja vu, I've just been in this place before
Higher on the street, and I know it's my time to go
Calling you, and the search is a mystery
Standing on my feet, it's so hard when I try to be me, woah

Deja vu, I've just been in this time before
Higher on the beat, and I know it's a place to go
Calling you, and the search is a mystery
Standing on my feet, it's so hard when I try to be me, yeah

Menneisyys: Mia asui onnellisesti vanhempiensa Maya ja Luis Silverin kanssa Espanjassa ennen Vechnostiin saapumistaan. Kolmikko asui kerrostalossa lähellä maan pääkaupunkia. Tuolloin Mia oli vielä ihan tavallinen tyttö ilman mitään erikoiskykyjä.

Eräänä päivänä tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta. Kerrostalon luona oli hiippaillut jo useampana päivänä mustiin vaatteisiin pukeutunut mies, jolla oli myös huivi naamansa edessä ja silmillään mustat aurinkolasit. Mia oli nähnyt miehen silloin tällöin katsellessaan ikkunasta ulkosalle. Sinä päivänä mies mustissa vaatteissaan, huivi naamallaan, aurinkolasit silmillään asteli toisen miehen kanssa kerrostaloon sisälle. Miehillä oli mukanaan suhteellisen täyteen ahdettu musta reppu. Mia oli taas seuraillut ikkunasta miesten touhuja. Tyttö ei kuitenkaan jaksanut kiinnostua juuri näkemästään, sillä samainen mieshenkilö oli jo tuttu näky asuinalueella. Mia oli myös kysynyt äidiltään Mayalta miehestä ja tämä oli sanonut miestä mukavaksi. He olivat kuulemma usein vaihtaneet kuulumisia rappukäytävässä. Mies asui talon toisessa kerroksessa Silverin perheen alapuolella. Silverit asuivat kolmannessa kerroksessa.

Sinä päivänä taisi kuitenkin selvitä miehen todellinen luonne. Lokakuun 7. päivänä kello 17:43 kuului kova pamaus ja samassa myös Silverien kodin lattia romahti ja perhe tippui alemman kerroksen raunioihin. Miehillä oli ollut hallussaan pommi, joka oli räjähtänyt heidän käsiinsä. Kumpikin miehistä olivat kuolleet välittömästi räjähdyksessä. Räjähdys oli myös sytyttänyt suuren tulipalon taloon ja Silverit olivat ansassa raunioissa. Mian käsi oli murtunut hänen tiputtuaan alas. Tyttö yritti ryömiä savun keskellä vanhempiansa luo, mutta sai kaihistuksekseen huomata, että molemmat olivat menehtyneet pudottuaan toiseen kerrokseen. Mialla ei ollut talosta ulospääsyä ja liekit tavoittelivat häntä yhä lähempää lopulta saavuttaen kohteensa.

Seuraavan kerran, kun Mia heräsi, hän oli edelleen elossa, mutta ei suinkaan ollut sairaalassa, missä tavallisesti onnettomuuksien jälkeen ollaan. Hän sai myös yllätyksekseen huomata, että lähes puolet hänen kehostaan oli metallia. Tyttö oli kauhuissaan eikä uskaltanut liikkua. Pian hänen luoksensa tuli tuttu mies Edel López. Mies oli Mian kummisetä ja hänen äitinsä paras miespuolinen ystävä. Lisäksi mies oli aikamoinen monilahjakkuus. Hän osasi ja ymmärsi lähes kaiken matematiikasta, fysiikasta, kemiasta ja ohjelmoinnista sekä paljon muusta.

Edel oli hämmentynyt Mian heräämisestä, sillä mies oli laskenut Mian heräävän vasta noin kahden kuukauden päästä. Mia oli kuitenkin ollut vähän yli kaksi vuotta koomassa eli hän oli onnettomuuden sattuessa 11 ja herätessään 13-vuotias. Edel meni oitis lähemmäksi tyttöä ja kysyi tämän vointia. Edel halusi myös tietää tunnistiko Mia häntä ja mitä muuta tämä menneisyydestään muisti. Suuren aivovaurion takia muistot voivat olla suurimmin osin mennyttä, sitä López pelkäsikin eniten. Mia kuitenkin muisti miehen, mikä oli Edelille helpotus, mutta tyttö ei muistanut vanhempiensa nimiä eikä ulkonäköä. Muistot Edelistäkin olivat muuttuneet, kun tyttö osasi yhdistää Edelin muistoissaan isäkseen eikä kummikseen. Edelin lisäksi Mia muisti nimensä ja syntymäaikansa. Positiivisena asiana fyysiset taidot olivat säilyneet jokseenkin ennallaan. Mia muisti myös kaikki kaverinsa nimeltä. Muitakin satunnaisia muistoja oli jäänyt hänen mieleensä. Luku-, kirjoitus- ja laskutaito olivat muistissa, mutta myös kehittyivät uusien aivojen myötä.

Edel ei kuitenkaan jäänyt pyörittelemään peukaloitaan. Sen sijaan mies rupesi heti opettamaan Miaa toimimaan uuden kehonsa kanssa. Se oli aluksi haastavaa, mutta pian Mia tottui uusiin ominaisuuksiinsa. Toisin kuin useat, jotka vihasivat itsensä kyborgisuutta, Mia oli hyvin onnellinen siitä. Edel oli pelastanut Mian hengen eikä tyttö koskaan tulisi unohtamaan sitä. Myös Edel alkoi hyväksyä hiljalleen sen, että Mia piti tätä isänään, vaikka mies sanelikin jääräpäiselle tytölle usein faktat pöytään. Pian mies hakikin huoltajuutta tytölle, koska tarpeeksi lähellä ei asunut ketään sukulaisia ja hän arvelikin ettei kukaan varmaan olisikaan kyborgia halunnut ottaa. Suku oli muutenkin jokseenkin rajoittunut uusille ja erikoisille asioille. Tämän López oli kuullut parhaalta ystävältään Mayalta, Mian äidiltä.

Mian täytettyä 14 vuotta, Edel antoi tytölle lahjaksi kehittelemänsä lentolaudan. Tyttö ihastui samantien uuteen menopeliinsä ja alkoi heti harjoitella sen käyttöä. Mia oppikin nopeasti hallitsemaan sitä ja lautaili usein, kun oli vain mahdollista. Lentolauta on väriltään metallin harmaa ja se on edestä ja takaa leveämpi ja kapenee keskelle. Laudan takaosassa on kaksi roottoria, joista tulee pienehköt vaaleansiniset liekit laudan ollessa "käynnissä". Vaikka laudassa ei näkyisikään sinisiä liekkejä leijuu se silti, jos sen laittaa ilmaan. Laudan saa myös asetettua taskukokoon.

Samoihin aikoihin, kun Mia sai laudan hän sai tutustua myös veljeensä. Edel kertoi, että oli käskenyt veljen pitää matalaa profiilia kunhan Mian elämä saataisiin rullaamaan suht normaalisti. Ensiksi asia hämmensi tyttöä todella paljon, mutta pian hän tottui elämään yhdessä veljensä kanssa. Edel ja Mia nimesivät pojan Miloksi.

Mia ja Milo löysivät tiensä Vechnostiin, kun Edel joutui viranomaisten kanssa vaikeuksiin. López sai useita syytteitä laittomien ihmiskokeiden tekemisestä. Hänet haastettiin myös oikeuteen valtion toimesta. Edel sanoi Mialle, että tämän oli lähdettävä pian, jonnekin turvalliseen paikkaan ennen kuin virkavalta tulisi hakemaan miestä. Niinpä Mia ja Milo lähtivät haikein ja vastahakoisin mielin pois etsimään jotain turvallista paikkaa, missä voisi elää rauhassa ilman takaa-ajajia. Kaksosten mieltä pakoretkellä rohkaisi Edelin viimeiset sanansa heille: "Ajatelkaa paikkaa, jossa kaikki voivat surutta olla omia itsejänsä eikä erilaisuutta tuomita ja ajatelkaa olevanne siellä".

See your body into the moonlight
Even if I try to cancel
All the pictures into the mind
There's a flashing in my eyes

Don't you see my commission, the nation
Has gone running again
Can't you see now, illusions
Right into your mind

Muuta: Mian ja Milon välistä sidettä ei pysty katkaisemaan tavallisilla esineillä kuten veitsellä tai saksilla. Siteen katkaisuun tarvitaan jotain vahvempaa tai yliluonnollista voimaa. Katkennut side voi tosin tehdä kamalaa jälkeä ja aiheuttaa sekä Mialle, että Milolle sietämätöntä kipua, joka voi pahimmillaan johtaa lopulliseen kuolemaan.

Mian onnettomuus "vapautti" Milon "tyhjyydestä", jossa poika oli nuo vuodet. Kun Milo viimein pääsi pois sieltä, hän pystyi olemaan vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Tosin kommunikointi "suullisesti" onnistuu vain Mian kanssa, koska tyttö on ainoa, joka kuulee pojan äänen tämän puhuessa. Se johtunee kaksosten välisestä siteestä.

Vechnostissa ollessaan Mia toivoo saavansa takaisin menettäneensä muistot. Hän on kuitenkin epätoivoinen sen suhteen, sillä Edelkin oli sanonut muistojen palautumisen olevan 99% mahdotonta, vaikka Mian ollessa vielä Edelin kuntoutettavana sai tyttö päähänsä jaksoittain pieniä muistikuvia menneisyydestään. Pieni toivonkipinä elää yhä, vaikka välillä sen luulisi sammuneen lopullisesti.

Tulipalossa Mian sydän sai suuria vaurioita kuten tämän aivotkin. Edel ei aikonut hankkia Mialle uutta sydäntä vaan korvasi sen itse rakentamallaan ytimellä. Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että Edelin piti poistaa Mian ruumiista kaikki veri sillä uusi laite ei kierrättäisi sitä. Mies oli kehittänyt verta vastaavan tummansinisen aineen, jota laite kierrättää Mian kehon niissä osissa, joita ei tarvinnut korvata robotin osilla. Aine kuljettaa mukanaan happea ja muita aineita, mitä keho vain tarvitsee. López löysi ennennäkemättömän energianlähteen nuorempana ollessaan tutkimusretkellä Etelä-Afrikan tuntemattomissa ja vaarallisissa luolistoissa. Tutkittuaan vaalensinistä kimpaletta, hän sai selville, että se pysyy "eloisassa muodossa" noin 200 vuotta. Vaikka mies ei niinkään usko taikuuteen, hän kuitenkin epäilee jalokivessä piilevän jonkinlaista taikaan viittaavaa energiaa. Edel kutsuu jalokiveä nimellä EdStar.

Mia oppi englanninkielen Edeliltä, joka oli taitava lähes kaikessa ja oli nähnyt maailmaa matkoillaan ja tutkimusretkillään. Reissuilla ollessaan Edel oli kertonut, että tutkimusryhmissä puhuttiin pääasiassa englantia, koska porukkaa ryhmiin tuli lähes, joka puolelta maailmaa. Milolle englanninkielen taito ei ole niin välttämätön, sillä hän pystyy puhumaan vain Mialle, joten poika pärjää hyvin espanjalla.

Mian selän vasen puoli on lähes kokonaan metallia. Siinä noin lapaluun kohdalla on nyrkin kokoinen "luukku", jonka takana on pieni kytkin. Kytkin pitää yllä Mian kehon läpi kulkevaa virtapiiriä, jonka energia tulee EdStarista. Jos kytkin laitetaan pois päältä, Mia lamaantuu saman tien. Kytkimen ollessa yhtäjaksoisesti noin 2 tuntia pois päältä Mian kuolema on erittäin lähellä. Miloon kytkin ei kuitenkaan vaikuta. Milo kuolee lopullisesti vasta sitten, kun hänen siskonsakin kuolee.

Deja vu, I've just been in this place before
Higher on the street, and I know it's my time to go
Calling you, and the search is a mystery
Standing on my feet, it's so hard when I try to be me, woah

Deja vu, I've just been in this time before
Higher on the beat, and I know it's a place to go
Calling you and the search is a mystery
Standing on my feet, it's so hard when I try to be me, yeah

Vastaus:

Hieno hahmo, lisätty!

Nimi: Aria

28.05.2017 19:20
Uusi hahmonen :3

Nimi: Norine Chamberlain
Kutsumanimi: Nor
Laji: noita
Syntynyt: 16.1.1998
Sukupuoli: nainen

Luonne: Norine on pääpiirteittäin hymyileväinen ja sosiaalinen noita; reipas asenne on jäänyt hänelle päälle majatalossa työskentelemisen ansiosta (menneisyys). Hän viihtyy hyvin muiden seurassa ja pitää erityisesti huonon huumorin heittämisestä silloinkin, kun sitä vähiten kaivattaisiin. Norine tutustuu melko nopeasti muihin ja esittelee itsensä lähes aina nimensä lyhennetyllä muodolla; harva tietääkään hänen koko nimeään. Vaikka Nor on seurallinen persoona, hänen on pohjimmiltaan kovin vaikeaa oikeasti päästää ketään ”hyvänpäiväntuttu” -statusta lähemmäs. Tämä johtuu siitä, että Norilla ei ole elämänsä aikana juurikaan ollut kestäviä ja turvallisia ihmissuhteita, ja tämä on nuoresta lähtien huolehtinut itse itsestään, jolloin keneen tahansa ei kannattanut luottaa. Naiselle on myöskin jäänyt jonkin asteen henkinen trauma kuoleman kohtaamisesta niin nuorena, eikä tämä ole koskaan saanut puhuttua asiasta kenellekään (lisää menneisyydessä).

Vaikka Nor kulkee itse yleensä hymy kasvoillaan, hänen tunnetilansa voivat vaihdella hyvinkin nopeasti. Nainen ärsyyntyy herkästi, jolloin hänen silmänsä muuttuvat lähes mustiksi. Silloin kannattaa varoa, jollei ehdoin tahdoin halua nuoren, kiukkuisen noidan vihoja niskaansa. Suuttuessaan Nor osaa olla myös hyvin kärkäs kielestään, ja alkaa usein haastamaan vastapuolen kanssa riitaa. Nainen on välillä oikea jääräpää, ja hän ei mielellään myönnä olevansa väärässä. Jos Norilla on huono päivä, hän saattaa olla kärttyinen ja pisteliäs ihan muuten vain, vaikkei kukaan sitä kerjäisikään.

Norine rakastaa taikavoimiensa käyttämistä. Hän on kiitollinen voimistaan ja kunnioittaa niitä, mutta ei ajattele turhan vakavasti koko noitana olemista. Yleensä nainen hoitelee arkipäivän askareita taikuuden avulla, ja silloin tällöin leikkii voimillaan ihan vain omaksi tai muiden iloksi. Norinen mukana kulkeva Kissa on naiselle hyvin tärkeä (jälleen menneisyydessä lisää tietoa).

Ulkonäkö: Norine on rakenteeltaan hoikka ja sulava. Hän on noin 167 senttimetriä pitkä, mitä voisi sanoa melko normaalin mittaiseksi. Norinella on sydämenmuotoiset kasvot johtuen hänen hiusrajastaan ja kapeahkosta leuastaan. Naisen nenänvarsi on suora, ja hänen huultensa amorinkaari on syvään muotoutunut. Norinen silmät ovat eriväriset; toinen on tummahkon violetti, toinen harmaa. Hänen hiuksensa ovat suorat, sileät ja väritykseltään kiiltävänmustat. Hiuksissa on se erikoinen ominaisuus, että ne kasvavat lyhyessä ajassa hyvin pitkiksi; tällä hetkellä ne yltävät Norinea vyötäisille. Hän leikkaa hiuksiaan säännöllisesti, sillä polvitaipeissa asti laahaava tukka ei ole kovin käytännöllinen. Norine rakastaa hiuksillaan leikkimistä, ja pienten loitsujen avulla punoo niihin yleensä mitä monimutkaisimpia lettejä.

Norinen pukeutumistyyli on rento ja muodikas. Hän suosii eritoten erilaisia farkkuja, yleensä revittyjä sellaisia. Niiden parina hän käyttää usein ylisuuria paitoja, joihin on myös erityisen hurahtanut; hupparit, t-paidat, neuleet… kaikki käy. Kengiksi Norinelle ovat vakiintuneet mustat maiharit, joilla hän liikkuu käytännössä joka paikassa (sen huomaa kenkien kunnostakin). Joskus nainen tosin haluaa kokeilla jotain erilaista, ja niinä päivinä hänen päälleen saattaa eksyä jopa hame tai tiukempi toppi. Norine pitää oikeastaan kaikista väreistä, mikä näkyy hänen pukeutumisessaan.

Taidot: ”Silmät ovat sielun peili”; Norine pystyy lukemaan melko tarkasti erilaisia tunteita muiden silmistä, jos vain saa niihin tarpeeksi pitkän katsekontaktin. Hän kykenee aistimaan tunnetiloja ilman silmiin tuijotteluakin, mutta se on usein paljon vaikeampaa. Norinen toinen luontainen kyky on ympäristöönsä naamioituminen. Mekanismi on samankaltainen kuin kameleontilla; Norine ei katoa mihinkään, mutta häntä on lähes mahdotonta erottaa taustastaan. Norine voi ylläpitää lumetta useamman tunnin, sillä se on yksi hänen vahvimmista kyvyistään. Hänen on kuitenkin pysyttävä paikoillaan, tai muuten hän muuttuu näkyväksi heti. Kahden synnynnäisen taitonsa lisäksi nainen opettelee ahkerasti uusia loitsuja. Tähän mennessä hän on oppinut tekemään pieniä temppuja luonnon elementeillä – näistä ei tosin ole ainakaan vielä muuta hyötyä kuin itsensä viihdyttäminen. Elementeistä Norine hallitsee parhaiten tulta, ja kyseinen elementti toimii jollain tapaa hänen puolustuskeinonaan, vaikka hän ei ole erikseen sitä opetellut. Tällä hetkellä työn alla on elementtien lisäksi pienten esineiden liikuttelu. Hiuksiaan Nor on aina kyennyt ohjailemaan ja letittelemään ilman sen kummempia ponnisteluita, mikä tekee hänen elämästään huomattavasti helpompaa.

Menneisyys: Norine ei muista biologisista vanhemmistaan juuri mitään, sillä nämä kuolivat auto-onnettomuudessa hänen ollessaan nelivuotias. Norine jäi orvoksi, ja pienelle tytölle etsittiin sijaisperhe. Se ei ollut helppoa, sillä ihmiset oudoksuivat lasta, joka näytti erilaiselta kuin muut. Norine kerkesi olla ensimmäisessä sijaisperheessään puolisen vuotta, mutta vanhemmat eivät kestäneet tyttöä, joka käyttäytyi oudosti; tuijotti eriparisilla silmillään, puheli itsekseen ja katoili mystisesti aika ajoin (kameleontin kyky, silloin tosin Norine ei osannut hallita sitä). Niinpä tyttö luovutettiin uuteen sijaiskotiin.

Toisesta sijaiskodista tyttö lähti aivan yhtä nopeasti, suurimmaksi osaksi aiemmin mainittujen syiden vuoksi. Sosiaaliviranomaiset päättivät kokeilla vielä yhtä perhettä ennen sijoitusta orpokotiin. Niinpä Norine päätyi kolmanteen sijaisperheeseensä. Perheellä oli jo ennestään lapsi, viisivuotias poika, ja he kuittasivat Norinen outouden ”lapset ovat lapsia” -sanonnalla. Valitettavasti perheen poika oli oikea kiusanhenki ja yritti tehdä Norinen elämästä painajaista kiusaamalla ja nimittelemällä häntä säännöllisesti. Eräänä päivänä poika oli leikkimässä olohuoneen tulisijan lähistöllä, ja hänen hiuksensa syttyivät yllättäen tuleen. Vaikka perhe ei voinut tietenkään mitenkään todistaa pienen Norinen osallisuutta asiaan, he passittivat hänet pois elämästään.

Tällä kertaa tyttö ei päätynyt uuteen sijaisperheeseen, vaan hänet sijoitettiin orpokotiin. Vastoin kaikkia odotuksia Norine viihtyi orpokodissa melko hyvin ja tutustui jopa muihin lapsiin. Kukaan ei jaksanut välittää Norinen kummallisesta ulkonäöstä, sillä orpokodin muutkin lapset olivat pääasiassa jollain tapaa erikoisempia. Muutama orpokodin työntekijöistä tuli kuitenkin epäluuloiseksi omituista tyttöä kohtaan, ja kun yksi heistä eräänä päivänä näki Norinen hiusten letittävän itse itseään, huhut olivat irti. Käytävillä kuiskittiin sanaa ”noita”, ja pian lapsetkin alkoivat pelkäämään ja karttamaan Norinea. Nor tuli hyvin surulliseksi, sillä hän oli luullut saaneensa ystäviä. Samoihin aikoihin tytön taikavoimat tulivat vahvemmiksi ja räiskyvämmiksi, ja hän saattoi muuttua tahtomattaan useasti päivässä ”näkymättömäksi”. Orpokodin työntekijät ja lapset karttoivat Norinea, ja eräänä päivänä he ottivat yhteyttä jälleen viranomaisiin ja luovuttivat tytön eteenpäin.

Norine oli nyt kahdeksan. Hänelle etsittiin jälleen uutta huoltajaa, ja siinä vierähtikin hyvä tovi. Useamman kuukauden jälkeen kuitenkin sosiaaliviranomaisiin otettiin yhteyttä, ja Norine lähti viidenteen asuinpaikkaansa. Tytöllä oli onnea, sillä hänet oli huomannut muuan velho, joka asui ihmisten ulottuvuudessa. Velho oli nimeltään Brock, ja hän pyöritti pientä majataloa, jossa Norine aloitti työt jo nuorena. Heillä oli diili; Brock antoi Norinelle yösijan ja ruokaa, ja Nor puolestaan toimi majatalon siivoajana. Brock oli ottanut majataloonsa töihin myös muodonmuuttajanaisen (Annabelle) ja toisen noidan (Moira), joiden elämä oli käynyt tukalaksi. Näistä kolmesta ja majatalon omituisesta kissasta (Kissa nimeltään) tuli Norinen perheyhteisö seuraavaksi neljäksi vuodeksi, ja vaikka hänen tekemänsä työ oli välillä raskasta, hänellä oli sentään turvallinen katto päänsä päällä.

Norinen elämän traagisin tapaus sattui hänen ollessaan yhdentoista ikäinen. Majatalossa ramppasi aina jos jonkinlaista porukkaa, ja tyttö oli oppinut varomaan epäilyttäviä ihmisiä ja olemaan iloinen mukavilla ihmisille. Eräänä iltana majataloon saapui kaksi miestä, joiden pelkkä läsnäolo aiheutti Norinelle kylmiä väreitä. Hän näki miesten silmistä myös vihan ja kylmyyden, mikä laittoi tytön hälytyskellot soimaan entistä enemmän. Norine kertoi epäilyksistään Brockille, mutta tämä vakuutti kaiken olevan kunnossa. Myöhemmin samana iltana velho lähetti yllättäen Norinen asioille läheiseen putiikkiin. Nor aavisti, että kaikki ei ollut hyvin, mutta ei halunnut pistää vastaankaan. Tytön tullessa myöhään asioilta takaisin majatalo oli hiljainen ja pimeä; ei asiakkaita, ei Brockia, ei muita työntekijöitä, ei kahta miestä. Hetken ympäriinsä katselun jälkeen Norine näki jotain, mikä syöpyi hänen verkkokalvoilleen ikuisesti; Brock, Annabelle ja Moira makasivat kuolleina portaissa. Tyttö yritti paniikissa turhaan herätellä heitä, mutta tunsi heidän elämänsä sammuneen, vaikkei kenessäkään ruumiillisia vammoja näkynytkään. Ainoa eloonjäänyt oli Kissa. Norine peitteli ruumiit hellävaroen, sulki niiden silmät ja jätti jokaisen päälle ulkoaan poimimansa kukkasen. Tyttö oli liian shokissa käsittääkseen tapahtunutta kunnolla. Norine ei koskaan saanut tietää, miten ja minkä vuoksi majatalon väki oli kuollut.

Myöhemmin samana yönä hän pakkasi vähäiset tavaransa, otti Kissan mukaansa ja jätti majatalon taakseen. Norine kulki pitkin kaupungin katuja, kunnes löysi tarpeeksi suojaisan paikan nukkumiseen. Näin alkoi Norinen kahden vuoden mittainen elämä kaduilla. Vaikka Norine oli aina ollut hyvin tunnollinen tyttö, hänen oli pakko alkaa hankkimaan ruokansa näpistämällä. Se oli helppoa, sillä tyttö pystyi sulautumaan maisemaan. Välillä Norine lyöttäytyi yhteen muiden kiertolaisten kanssa, mutta ei koskaan jäänyt muutamaa päivää pidemmäksi.

Norinen päätyminen Vechnostiin tapahtui samalla lailla kuin useiden muidenkin olentojen. Kaupungissa, missä hän oli sillä hetkellä liikkeellä, kiersi huhuja tummatukkaisesta noitatytöstä, jolla oli eriväriset silmät ja musta kissa. Norine itse oli autuaan tietämätön asioista, mutta eräänä iltana, kun hän oli pihistämässä omenaa torikojusta, hänet yllätettiin. Kauppias nappasi tytöstä kiinni ennen kuin tämä kerkesi sulautua pois näkyvistä, ja paikalle ilmaantui enemmän väkeä. Ihmisillä oli tarkoitus hävittää noita heidän kaupungistaan. Nor onnistui kuitenkin pakenemaan Kissan hyökättyä kauppiaan kimppuun, mutta kun hän kääntyi kulman taakse, hän huomasi saapuneensa kuolleelta vaikuttavaan metsään. Kissa oli onnistunut keplottelemaan itsensä Vechnostiin samalla kertaa, ja niinpä nämä kaksi ovat edelleen parivaljakko.

Muuta: Norine asuu siistissä ja hyväkuntoisessa kivimökissä Käärmekanjonin ja Lohikäärmelaakson rajoilla. Vaikka mökki toimii hänen varsinaisena asuinpaikkanaan, nainen vaeltelee usein pitkin saarta. Mökissä on yksi suurempi huone, joka kattaa keittiönurkkauksen sekä oleskelutilan. Peräseinää hallitsee massiivinen kivitakka, jonka äärellä Norine usein istuu harjoittelemassa tulen käsittelyä. Seinustalla sijaitsevasta kirjahyllystä löytyy paljon taikuuteen liittyviä opuksia, joita Nor on haalinut ympäri saarta. Mökin katonrajassa sijaitsee pieni parvi, joka toimii naisen nukkumapaikkana.

Norine asustaa mökissään yhdessä Kissan kanssa. Kissa käyttäytyy toisinaan hyvin ihmismäisesti, ja Norine arveleekin, että Kissaan liittyy joitakin lumouksia tai taikaa.

Vastaus:

Oikein hyvät tiedot, lisätty!

Nimi: Aria

27.05.2017 21:42
Tajusin juuri, että Thalialla ei ole sukunimeä ollenkaan :o Thaliasta tulee siis Thalia Harlow, sillä haluan laittaa tytölle sukunimenkin.

Vastaus:

Jees!

©2017 Blackrose ☆ - suntuubi.com